Ihana aamu

Heräsin aamulla siihen, että tunsin suurta rakkautta, kissaani kohtaan, Saulia kohtaan, kaikkia läheisiä kohtaan - tuntui siltä, rakastan koko elämää. Hymyilin itsekseni ja yritin lähettää rakkaita ajatuksia kaikille. Kaivauduin Saulin viereen peiton alle ja hyrisin hellyydestä. En tiedä, mikä maailmankaikkeudessa sai aikaan sen tunteen. Ehkä se oli “vain” eilinen aurinko ja lämpö, joka on vihdoin tavoittanut meidät ja tallentunut ihon alle. Aloin suunnitella jo viikonloppua ja mitä kaikkea kesäistä voisimme tehdä. Teki mieli alkaa laulaa: “Heii... On niin helppoo olla onnellinen/ Heii... Ja tyytyy siihen mitä on/ Helppo olla vapaa kuvitella/ Että kaikkeen löytyy syy/ Mut miten rakkaus/ Tai maailman synty selittyy...” (Olavi Uusivirta).

En usko, että olisin päässyt samaan tunnetilaan positiivisen ajattelun avulla. Tai ajattelemalla, mistä kaikesta olen kiitollinen. Tunne syntyi ihan sattumalta. Niin kuin kai useimmat tunteet. Tai ehkä se tuli unesta. Olen iloinen, että en ole missään vaiheessa tätä sairautta menettänyt elämänhalua. Olen ehkä pikemminkin saanut sitä lisää. Mutta en silti sanoisi, että asenteeni elämään on muuttunut tai että olisin kiitollinen tästä sairauden kokemuksesta. Antaisin lähes mitä vain, että saisin takaisin sen sairaudesta huolettoman ajan. Ja kuitenkin, olen iloinen, että vaihteeksi tunnen jotain positiivista. Toivottavasti tämä kestää ainakin koko tämän päivän. Jos en nouse oikeasti ylös ja pue vaatteita - ehkä se pysyy vielä hetken ainakin.