Loman jälkeen mielessä loma
Ensimmäinen päivä loman jälkeen. Mietin, mitä pitäisi tehdä ja mitä pystyisin tekemään keskittyneesti. Mielessä pyörii aivan muut asiat kuin työasiat. Loma on siis ollut ilmeisen onnistunut. Pohdin missä vietän kesälomaa tai juhannusta. Talvella varatulle matkalle en varmaankaan pääse, sillä lennot on todennäköisesti peruttu ja rajat vielä kiinni heinäkuussakin. Olisi ihanaa päästä jonnekin pois, edes saareen. Toivon, että tilanne ei pahene niin paljon rajoitusten purkamisen seurauksena, että Uusimaa eristettäisiin uudelleen. Haluan edes saunaan ja uimaan, jos mitään muuta ihanaa ei voi tehdä. Olen varma, että tilanne pahenee ensi viikolla, mutta kuinka paljon - se jää nähtäväksi.
On todella raskasta ajatella, että tämä saattaa olla viimeinen kesäni elossa. Tilanne terveyden suhteen näyttää nyt melko hyvältä, kaikesta huolimatta, mutta se voi muuttua äkkiä. Niin tapahtui jo helmikuussa. Niin voi tapahtua uudelleenkin. Sauli ja muut läheiseni eivät halua kuulla sitä. Kaikki vain hokevat, että “et sä nyt vielä tähän kuole”. Se tuntuu pahalta. Ikään kuin yrittäisin tahallani kerjätä sääliä. Tai kuin minulla olisi väärä asenne. Sitä EI vain VOI tietää, mitä tapahtuu vuoden aikana. Voin olla ensi kesänä kuollut - tai liian sairas lähteäkseni kotoa minnekään tai tehdäkseni itse mitään.
Minä olen niin heikko, että minun ON PAKKO valmistautua siihen, että niin voi käydä. Jos en ottaisi sitä mahdollisuutta huomioon ja niin saattaisin murskautua, jos tai kun niin oikeasti kävisi. Se on henkinen taakka, jota kannan tällä hetkellä. Eikä se kevenny sillä, että muut yrittävät todistaa toisin. Ei paha mene sillä pois, että suljetaan silmät ja teeskennellään, että sitä ei ole. En kaipaa sääliä tai sympatiaa vaan empatiaa. Erään blogin mukaan “sympatia on myötätuntoa, kykyä tuntea yhdessä toisen kanssa” ja empatia “tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen asemaan, kykyä ymmärtää toisen tunteita, kyky ymmärtää toista sisällisesti. Empatia voi olla sekä tietoista yritystä asettua toisen asemaan että emotionaalista reagoivuutta, jossa vastataan toisen tunteisiin luonnollisesti pohtimatta tätä tietoisesti.” Sitä voisi ehkä verrata musiikkiin, jonka tehtävä minun mielestäni on tukea ihmisen tunnetilaa. Musiikki voi parhaimmillaan syventää ihmisen tunnetilaa yrittämättä muuttaa sitä suuntaan tai toiseen ja tuntua siten hyvältä, vaikka tunnetila olisikin negatiivinen. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat kuunnella vain ihanaa ja kaunista musiikkia - eihän tunnetila voi aina olla positiivinen, ihana ja kaunis, eikä sitä voi sellaiseksi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi.
Nyt täytyy yrittää keskittyä työtehtäviin, vaikka se onkin vaikeaa. Työ ei tunnu nyt kovin tärkeältä, se on “vain” keino rahoittaa vapaa-aikaa - ja hoitoakin, jos tai kun se on tarpeen.. Mutta töitä on pakko tehdä, että minua ei irtisanottaisi. Tässä tilanteessa työttömyys ei ole vaihtoehto enkä sitä todellisuudessa edes harkitsisikaan. Täytyy ehkä ajatella niin, että joka päivä ei ole pakko olla tuottava, riittää että on ihminen. Tänään siis osallistun vain kokouksiin ja teen sen, mitä on pakko tehdä, muu saa jäädä myöhemmäksi.
On todella raskasta ajatella, että tämä saattaa olla viimeinen kesäni elossa. Tilanne terveyden suhteen näyttää nyt melko hyvältä, kaikesta huolimatta, mutta se voi muuttua äkkiä. Niin tapahtui jo helmikuussa. Niin voi tapahtua uudelleenkin. Sauli ja muut läheiseni eivät halua kuulla sitä. Kaikki vain hokevat, että “et sä nyt vielä tähän kuole”. Se tuntuu pahalta. Ikään kuin yrittäisin tahallani kerjätä sääliä. Tai kuin minulla olisi väärä asenne. Sitä EI vain VOI tietää, mitä tapahtuu vuoden aikana. Voin olla ensi kesänä kuollut - tai liian sairas lähteäkseni kotoa minnekään tai tehdäkseni itse mitään.
Minä olen niin heikko, että minun ON PAKKO valmistautua siihen, että niin voi käydä. Jos en ottaisi sitä mahdollisuutta huomioon ja niin saattaisin murskautua, jos tai kun niin oikeasti kävisi. Se on henkinen taakka, jota kannan tällä hetkellä. Eikä se kevenny sillä, että muut yrittävät todistaa toisin. Ei paha mene sillä pois, että suljetaan silmät ja teeskennellään, että sitä ei ole. En kaipaa sääliä tai sympatiaa vaan empatiaa. Erään blogin mukaan “sympatia on myötätuntoa, kykyä tuntea yhdessä toisen kanssa” ja empatia “tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen asemaan, kykyä ymmärtää toisen tunteita, kyky ymmärtää toista sisällisesti. Empatia voi olla sekä tietoista yritystä asettua toisen asemaan että emotionaalista reagoivuutta, jossa vastataan toisen tunteisiin luonnollisesti pohtimatta tätä tietoisesti.” Sitä voisi ehkä verrata musiikkiin, jonka tehtävä minun mielestäni on tukea ihmisen tunnetilaa. Musiikki voi parhaimmillaan syventää ihmisen tunnetilaa yrittämättä muuttaa sitä suuntaan tai toiseen ja tuntua siten hyvältä, vaikka tunnetila olisikin negatiivinen. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat kuunnella vain ihanaa ja kaunista musiikkia - eihän tunnetila voi aina olla positiivinen, ihana ja kaunis, eikä sitä voi sellaiseksi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi.
Nyt täytyy yrittää keskittyä työtehtäviin, vaikka se onkin vaikeaa. Työ ei tunnu nyt kovin tärkeältä, se on “vain” keino rahoittaa vapaa-aikaa - ja hoitoakin, jos tai kun se on tarpeen.. Mutta töitä on pakko tehdä, että minua ei irtisanottaisi. Tässä tilanteessa työttömyys ei ole vaihtoehto enkä sitä todellisuudessa edes harkitsisikaan. Täytyy ehkä ajatella niin, että joka päivä ei ole pakko olla tuottava, riittää että on ihminen. Tänään siis osallistun vain kokouksiin ja teen sen, mitä on pakko tehdä, muu saa jäädä myöhemmäksi.
Kommentit
Lähetä kommentti