Maalla on mukavaa

Tänään oli hyvä päivä. Nukuin pitkään aamulla. Niin pitkään, etten pitänyt sitä edes mahdollisena. Rentouttavaa ruuanlaittoa, ulkoilua raikkaassa säässä rakkaan kanssa, läheisyyttä ja kiinnostavia tv-dokumentteja. Niistä on hieno lauantai tehty. Ja itketti vain kerran. En edes muistanut laskea juomaani vesimäärää tai murehtia olenko syönyt tarpeeksi salaattia. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Kissakin tuntui nauttivan, kun vaan oltiin eikä tehty mitään. Hidastaminen on päivän teema.

Tällaisia päiviä olen kaivannut jo vuosia. Ja vasta nyt koronan aikaan se on tullut todeksi. Olen kyllä välillä kaivannut elokuvia ja ulkonasyömistä.Mutta enimmäkseen viihdyn hyvin kotona. Ehkä liiankin hyvin. Tuli jopa mieleen, kuten kaupungissa asuvalle ystävällekin, että voisin hyvin asua jossain korvessakin: En oikeastaan kaipaa muuta kuin olemista Saulin kanssa ja metsässä kävelemistä. Töihin olisi tietysti vieläkin pidempi matka kuin nyt. Ja siihen se oikeastaan kilpistyy. Jos edes kahtena päivänä viikossa täytyy herätä viideltä töihin ja on takaisin kotona kuuden aikaan, se on liian paljon työmatkalle uhrattua aikaa. Ehkä sitten seuraavassa elämässä.

Jäin miettimään, että olenko tullut vanhaksi, kun mitkään menot eivät kiinnosta. Toisaalta olen tyytyväinen, että tässä tilanteessa ajattelen näin. Olisi kamalaa, jos nyt olisi sellainen tunne, että jää jostain paitsi, että elämä jää elämättä. Saunaan ja uimaan olisi kyllä ihanaa päästä. Onneksi pian on juhannus.