Pieni kuolema

Valvoin yöllä pari tuntia ja mietin niitä näitä. En ymmärrä, miksi edelleen valvon usein öisin. Vuosien varrella olen huomannut, että valvon usein silloin, kun olen stressaantunut. Nyt en tunnista erityistä stressiä. Ehkä se on se pieni suoniin uinut kuolema, joka herättää. “Vailla suojaa pääni läpi käyn/ Unen läpivalaisuna näyn/ Tämä uni kuolema on/ Pieni kuolema suoniin uinut on/ Pieni kuolematon/ Kuolema tupakan sytyttää/ On sillä aikaa, se minuun jää/ Pieni kuolema jaloista voiman syö/ Toinen meistä kuolee kun päättyy yö/ Tänä/ Yönä kuolemaan jäin/ Tänä yönä kuljin kuolemaa päin/ Pääni tonnin painaa/ Sydän lyö, on sydänyö/ Joko vainaa olenko, painaa/ Mieltäni täällä jossain/ Tätä mietin kun yötäni vietin/ Kuolema kainalossain/ Tänä yönä kuolemaan jäin/ Tänä yönä kuljin kuolemaa päi/ N...” (Eppu Normaali).

Mutta miksi päätä pitää käydä läpi juuri yöllä, kuolema kainalossa - sitä on vaikea käsittää. Yöllä kaikki pahat asiat saavat suuremmat mittasuhteet kuin päivällä. Pääkin painaa tonnin… Miten typerää. Jos vaan voisi sammuttaa aivot napista ja nukkua silloin kun muutkin nukkuvat, se olisi ihanaa. Jotkut väittävät, että ihminen voi oppia nukahtamaan aina, kun haluaa. Minä en usko sitä. Minä valvon aina vähintään 30 minuuttia ennen nukahtamista, vaikka olisin rättiväsynyt. Yöllä valvominen olisi ymmärrettävää, jos olisi jotain tärkeää pohdittavaa. Useimmiten öiset ajatukset ovat kuitenkin turhanpäiväisiä, hyvin arkisia ja tarpeettomia. Ehkä aivot niiden avulla välttelevät niitä todellisia ongelmia. Tai sitten kyse on niiden arkisten asioiden kertaamisesta. Aivothan oppivat unen aikana kertaamalla asioita.

No olipa asia miten tahansa, se ei tunnu hyvältä. Tuntuu usein siltä, että herääminen aamuyöllä johtaa turhilta tuntuvien asioiden vatvomiseen. Ja aamulla väsyttää, kun on valvonut jopa pari tuntia. Toivottavasti joskus unitutkimus johtaa siihen, että keksitään jokin laite tai muu keino siihen, että ihminen voi nukkua silloin, kun haluaa ja niin pitkään kuin haluaa.

Kuolemasta vielä. En varsinaisesti pelkää kuolemaa. Ja ajattelen ihan oikeasti niin, että pieni kuolema ui jokaisen ihmisen suonissa aina. Joskus se saavuttaa jalat ja joskus pään, juuri niin kuin Martti Syrjä laulaa. Se, että ihminen on tietoinen mahdollisuudestaan kuolla, on myös tärkeä asia, se tekee monista asioista ainutkertaisia ja sen vuoksi upeita. Ihminen voi myös valmistautua kuolemaansa monilla eri tavoilla, mikä voi helpottaa jäljelle jäävien tuskia.

En kuitenkaan haluaisi kuolla nyt. Haluaisin vielä elää niin kauan, että pääsen eläkkeelle eli tämänhetkisen arvion mukaan n. 20 vuotta. Joskaan ei ole varmaa, pääseekö kukaan sukupolvestani eläkkeelle. Ehkä koko eläke ehditään lakkauttaa sitä ennen… Haluaisin myös olla vielä elossa, kun isäni ja äitini haudataan - sen sijaan, että he olisivat minun hautajaisissani. Haluaisin nähdä kummilasteni kasvavan. Ja ennen kaikkea haluaisin vanheta rakkaani rinnalla. Meillä on kuitenkin ollut vasta yhteisiä vuosia vasta vajaat 10. Ymmärrän kyllä olla kiitollinen niistä, mutta haluaisin silti vielä 10 lisää.

Lisäksi pelkään kuolemisessa sitä, että (juuri) ennen kuolemaa - tai jopa kuukausia tai vuosia ennen - voi kuitenkin tulla eteen sellaisia asioita, joita en haluaisi kokea. Kipuja, tuskaa, pahaa oloa ja henkistä kärsimystä. Niitä voidaan lievittää, tiedän sen, mutta tapahtuuko niin oikeasti? Epäilen. Jos vuonna 2020 ei tapahdu, miksi niin tapahtuisi v. 2040. Aivan liian monet ihmiset joutuvat kärsimään ja pelkäämään. Minä en haluaisi kärsiä ja pelätä. Pelkään silti, jo nyt.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen