Täyttä elämää?
Olen elossa ja mietin, mitä voisin tehdä, että tuntisin olevani elossa. Että tuntisin eläväni täysillä. Että voisin sanoa ennen kuolemaani, että olen hyödyntänyt kaiken ajan, joka minulle on annettu. Että olisin tyytyväinen siihen, miten olen elänyt ja mihin olen aikaani käyttänyt. En voi sanoa, että en kadu mitään tai en vaihtaisi päivääkään. En edes voi sanoa, että olen tehnyt asioita, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä elämässä tai arvokkailta. Niin en voi edes itselleni valehdella. Olen yrittänyt kyllä parhaani, mutta minulle ei ole jaettu sellaisia kortteja, joilla olisin voinut ylpeillä. Olen tehnyt myös paljon virheitä, enimmäkseen omaa syytäni kaikki. Mutta olen yrittänyt parhaani, näissä olosuhteissa, jotka olen saanut. En ole yrittänyt ihan joka päivä, mutta enimmäkseen kuitenkin. Olosuhteita ei voi aina valita eikä edes sitä, miten asioihin suhtautuu. Mutta yrittänyt olen.
Nyt yritän selvittää itselleni sitä, mitä pitäisi vielä tehdä - tai jättää tekemättä. Mutta mistä sen voi tietää varmasti? Mistä tiedän, mikä on oikeasti tärkeää? Se mikä on tärkeää nyt, ei ehkä ole tärkeää enää kuollessani. Monet ihmiset, jotka ovat kertoneet ajatuksiaan kuoleman hetkellä, katuvat sitä, että ovat tehneet liikaa töitä ja viettäneet liian vähän aikaa rakkaittensa kanssa ja/tai keskittyneet haalimaan omaisuutta. No minä en ole. Olen tehnyt vähemmän töitä kuin samanikäiset keskimäärin, koska olen ollut n. 20 vuotta elämästäni pätkätöissä. Siihen kuuluu työttömyysjaksoja siellä ja täällä, työsuhteiden välissä. Samasta syystä olen viettänyt ehkä enemmän aikaa rakkaitteni kanssa kuin samanikäiset keskimäärin. En myöskään ole viettänyt pitkiä aikoja esimerkiksi ulkomailla vaihto-oppilaana tai opiskelijavaihdossa tai työskennellyt ulkomailla, koska siihen ei ole ollut varaa, mm. edellä mainituista syistä. Sen sijaan olen kyllä muuttanut, ensin opiskelemaan, sitten työn perässä, pois rakkaitten perheenjäsenten ja ystävien luota. Nyt olen kuitenkin ollut lähes paikallani pian 15 vuotta. Pätkätöissä joutuu kyllä tekemään paljon asioita saadakseen elannon kokoon, mutta omaisuuden haalimiseen en ole syyllistynyt. PIkemminkin olisi ehkä pitänyt haalia, että saisin nyt omaisuudellani ostaa hoitoa ja palveluita, joita ei yhteiskunnan taholta ole aina saatavilla tarvittavissa määrin.
Mitä sitten on täysillä eläminen? Jos ajatellaan sitä omien arvojen toteuttamisena, niin olen kyllä elänyt omannäköistäni elämää. Olen työn lisäksi tehnyt vapaaehtoistyötä, joka on tuonut merkitystä elämään. Olen matkustanut monissa hienoissa paikoissa ja tavannut paljon ihania ihmisiä ja uskoni ihmisiin on vahvistunut. Olen hankkinut korkean koulutuksen, joka monille edeltäville sukupolville minun suvussani oli vain haave. Olen saanut tietoa ja valmiuksia ymmärtää erilaisia ongelmia ja työkaluja taistella itseäni pois niistä. Olen saanut monissa työpaikoissani olla mukana suunnittelemassa työtäni ja tehdä omasta työstäni itseni näköistä. Olen myös saanut rakastaa ja saanut vastarakkautta, vaikkakin se on ollut välillä suurten ponnistusten takana.
Olen ollut monien asioiden suhteen onnekas ja olen saanut paljolti päättää, mitä teen ja minne menen. Silti tuntuu, että en ole vielä valmis kuolemaan. Uskon, että minulla on vielä jotakin annettavaa, en tiedä kenelle, mutta ehkä ystävilleni, läheisilleni, sukulaisilleni ja kummilapsilleni ainakin. Voisin myös osallistua jonkinlaiseen aktivismiin ja politiikan tekemiseen pienessä mittakaavassa, vaikka en haluakaan mukaan puolueen politiikkaan. Uskon myös siihen, että voisin saada aikaan jotain muutoksia ja aikaansaannoksia työssäni. Ehkä voisin jopa olla jonkinlainen mentori työssäni joskus… Nämä ovat kuitenkin asioita, joita ei voi mitata tai arvioida, toteutuvatko ne tai kuinka hyvin ne toteutuvat. Ehkä tärkeintä nyt on vain välttää tekemästä sellaisia asioita, jotka aiheuttavat suuria negatiivisia tunteita, ja pyrkiä pois tilanteista, jotka suututtavat tai ärsyttävät paljon. Elämä on nyt juuri niin mallillaan, tätä sairautta lukuun ottamatta, että pitää pysähtyä nauttimaan siitä, ottaa aikaa rakkaille ihmisille ja tehdä niitä pieniä asioita, jotka kulloinkin tuntuvat hyvältä.
Nyt yritän selvittää itselleni sitä, mitä pitäisi vielä tehdä - tai jättää tekemättä. Mutta mistä sen voi tietää varmasti? Mistä tiedän, mikä on oikeasti tärkeää? Se mikä on tärkeää nyt, ei ehkä ole tärkeää enää kuollessani. Monet ihmiset, jotka ovat kertoneet ajatuksiaan kuoleman hetkellä, katuvat sitä, että ovat tehneet liikaa töitä ja viettäneet liian vähän aikaa rakkaittensa kanssa ja/tai keskittyneet haalimaan omaisuutta. No minä en ole. Olen tehnyt vähemmän töitä kuin samanikäiset keskimäärin, koska olen ollut n. 20 vuotta elämästäni pätkätöissä. Siihen kuuluu työttömyysjaksoja siellä ja täällä, työsuhteiden välissä. Samasta syystä olen viettänyt ehkä enemmän aikaa rakkaitteni kanssa kuin samanikäiset keskimäärin. En myöskään ole viettänyt pitkiä aikoja esimerkiksi ulkomailla vaihto-oppilaana tai opiskelijavaihdossa tai työskennellyt ulkomailla, koska siihen ei ole ollut varaa, mm. edellä mainituista syistä. Sen sijaan olen kyllä muuttanut, ensin opiskelemaan, sitten työn perässä, pois rakkaitten perheenjäsenten ja ystävien luota. Nyt olen kuitenkin ollut lähes paikallani pian 15 vuotta. Pätkätöissä joutuu kyllä tekemään paljon asioita saadakseen elannon kokoon, mutta omaisuuden haalimiseen en ole syyllistynyt. PIkemminkin olisi ehkä pitänyt haalia, että saisin nyt omaisuudellani ostaa hoitoa ja palveluita, joita ei yhteiskunnan taholta ole aina saatavilla tarvittavissa määrin.
Mitä sitten on täysillä eläminen? Jos ajatellaan sitä omien arvojen toteuttamisena, niin olen kyllä elänyt omannäköistäni elämää. Olen työn lisäksi tehnyt vapaaehtoistyötä, joka on tuonut merkitystä elämään. Olen matkustanut monissa hienoissa paikoissa ja tavannut paljon ihania ihmisiä ja uskoni ihmisiin on vahvistunut. Olen hankkinut korkean koulutuksen, joka monille edeltäville sukupolville minun suvussani oli vain haave. Olen saanut tietoa ja valmiuksia ymmärtää erilaisia ongelmia ja työkaluja taistella itseäni pois niistä. Olen saanut monissa työpaikoissani olla mukana suunnittelemassa työtäni ja tehdä omasta työstäni itseni näköistä. Olen myös saanut rakastaa ja saanut vastarakkautta, vaikkakin se on ollut välillä suurten ponnistusten takana.
Olen ollut monien asioiden suhteen onnekas ja olen saanut paljolti päättää, mitä teen ja minne menen. Silti tuntuu, että en ole vielä valmis kuolemaan. Uskon, että minulla on vielä jotakin annettavaa, en tiedä kenelle, mutta ehkä ystävilleni, läheisilleni, sukulaisilleni ja kummilapsilleni ainakin. Voisin myös osallistua jonkinlaiseen aktivismiin ja politiikan tekemiseen pienessä mittakaavassa, vaikka en haluakaan mukaan puolueen politiikkaan. Uskon myös siihen, että voisin saada aikaan jotain muutoksia ja aikaansaannoksia työssäni. Ehkä voisin jopa olla jonkinlainen mentori työssäni joskus… Nämä ovat kuitenkin asioita, joita ei voi mitata tai arvioida, toteutuvatko ne tai kuinka hyvin ne toteutuvat. Ehkä tärkeintä nyt on vain välttää tekemästä sellaisia asioita, jotka aiheuttavat suuria negatiivisia tunteita, ja pyrkiä pois tilanteista, jotka suututtavat tai ärsyttävät paljon. Elämä on nyt juuri niin mallillaan, tätä sairautta lukuun ottamatta, että pitää pysähtyä nauttimaan siitä, ottaa aikaa rakkaille ihmisille ja tehdä niitä pieniä asioita, jotka kulloinkin tuntuvat hyvältä.
Mitä siis ovat ne asiat, jotka tekevät elämästä täyttä tai elämisen arvoista? Ne ehkä selviävät vasta sitten kuoleman hetkellä… Tällä hetkellä voin ainoastaan todeta, että juuri nyt elämästä tekee elämisen arvoista se, että voin lähteä viettämään juhannusta veden äärelle, saunomaan ja uimaan ja syömään hyvin, yhdessä rakkaani kanssa. Tärkeitä asioita ovat myös sellaiset pienet asiat kuin vastaleikatun ruohon tuoksu, hyvä musiikki, laulaminen, itkeminen, nauraminen, torikahvit, taidenäyttelyt, metsäily, joogaaminen, ystävien tapaaminen ja rakastaminen. Olisiko tästä täyden elämän määritelmäksi? En tiedä, se selvinnee sitten joskus...
hiljaisuudessa yön/ sinua silmillä syön/ vaikka on pimeää ja sinä et mua nää/ olet elämä/
olen elossa taas/ vaikka toisinkin/ elossa taas/ olla voisinkin (Eppu Normaali)
olen elossa taas/ vaikka toisinkin/ elossa taas/ olla voisinkin (Eppu Normaali)
Täällä liian paljon kirjoittava anonyymi taas.
VastaaPoistaVastaan tässä kommenttiisi, jonka laitoit kommenttiini Seurantakäynti nro 1:tä koskevaan tekstiisi.
Jotta sinulle ei tulisi tunnetta, että positiiviseen ajatteluun kehottavat ihmiset sinua lähestyvät, kerron, että minulle (pakko)positiivinen ajattelu edustaa suurta idiotismia. Pakkopositiivisuus yksinkertastaa asioita liikaa, ja sitä harjoittavat eivät näe, että kokonaisuuden kannalta on uskallettava nähdä negatiivisakin asioita. Syöpäsairaita lähestytään pakkopositiivisuudella, kun ei oikeasti ymmärretä yhtään mistään mitään ja ehkä ei yetä kuin sulkemaan silmät.
Edustan pidemminkin inhorealistista ajattelua. Olen itse aivan samanlainen kuin sinä: käännän jokaisen kiven ottamalla tiedon haltuun - myös ulkomaisista lähteistä. Varauduin aivan viimeiseen asti siihen, että jos minulla kuitenkin olisi sytostaatteja vaativa syöpä. No, ei ollut, niin kuin oli alusta asti arveltu ja mhin koordinaatit selkesti viittasivat.
MInulla on tieto, että syöpäni ei todennäköisesti uusiudu. En tietenkään usko sitä täysin, koska mikään ei elämässä ole varmaa - siis ylipäätään elämässä. Kaikki voi hetkessä kääntyä päälaelleen - oli elämänala mikä tahansa. Muutama syöpäsolu kehossani hortoilee aivan varmasti. Saa nähdä ottavatko ajan mittaan kovasti vauhtia.
Minä en ole inhorealismistani huolimatta ahdistunut tai peloissani. En ole diagnoosin vallassa, vaikka se on jännällä tavalla aina kehon muistissa, niin kuin olen aiemmin kirjoittanut. Olen ollut iloinen siitä, että kauheaksi yleisesti luokiteltava s-sairaus ei ole ollut lainkaan kauhea. Siitä olen ollut suivaantunut, kun tätä kepeähköä otettani kaikki eivät ole ymmärtäneet. Sillä kohtaa minä en ole kokenut tulleeni kuulluksi.
Tämä suhtautuminen ei ole seurausta kiitollisuuslistoista tai pakkopositiivisesta ajattelusta vaan tunne on tullut minusta luontaisesti. Tarkoitan siis, että ymmärrän hyvin, että tunne ei seuraa järkeä: vaikka järjen tasolla ajattelisi jotenkin, tunne ei tule mukaan pakottamallakaan, jos ei ole tullakseen.
Toivon sinulle apua pelkojesi ja itsesi syyllistämisen käsittelyssä, joista olet paljon kirjoittanut. Ehkä tekstien välityksellä lukija kokee asiat toisin kuin itse syvimmiltäsi koet.
Kiitos jälleen Anonyymi! Tuo oli hyvin sanottu: "Syöpäsairaita lähestytään pakkopositiivisuudella, kun ei oikeasti ymmärretä yhtään mistään mitään ja ehkä ei kyetä kuin sulkemaan silmät." Niin minäkin koen.
VastaaPoistaOnhan se tietysti ymmärrettävää, että halutaan sulkea silmät sellaiselta kauheudelta, joka ei ole omassa elämässä joka hetki läsnä. Silti sitä toivoisi jonkinlaista herkkyyttä toisen ihmisen (minun) tunteille, myötäelämistä ja tunnetukea, eikä pakottamista suuntaan tai toiseen.
Hienoa, että sinä olet välttänyt ahdistuksen ja pelot. Kaikkea hyvää ja ihanaa juhannusta!