Vuosi diagnoosista

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun munuaiskasvaimeni löydettiin, ja lähes vuosi siitä, kun se leikattiin pois. Tuntuu siltä kuin siitä olisi ainakin kolme vuotta. Mutta silti en ole oikein ehtinyt tehdä mitään. Kirjat, jotka aioin lukea sairaslomalla, ovat edelleen kirjahyllyssä odottamassa. Matkat, joille piti lähteä, odottavat vieläkin toteutumistaan. Ystävät ja läheiset, joiden kanssa halusin (ja haluan) viettää aikaa, joutuvat pysyttelemään kaukana. Suuret unelmat ja pienetkin toiveet odottavat toteuttamistaan koronan vuoksi. Se tuntuu pahalta. Toisaalta, itseni tuntien, on hyvä, että joudun odottamaan niitä tapahtuviksi. Joudun miettimään, mikä on todella välttämätöntä ja kiireellistä ja minkä voi toteuttaa turvallisesti. Jos voisin tehdä nuo kaikki asiat, joita toivon ja joista haaveilen, olisi varmaan jo aika väsyksissä. 

 

Minulle on niin tyypillistä ahnehtia liikaa tekemistä liian lyhyen ajan sisään. Vaikka en ole mikään kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -ihminen, en vielä näin vanhanakaan hahmota jaksamisen rajoja. Varsinkin kun innostun jostakin ajatuksesta, sitä on alettava toteuttaa heti. Usein elämä onkin ollut täynnä menoja, paljon aivan turhiakin, ja paljon tekemistä, jonka olisi ehtinyt vähemmälläkin ahnehtimisella. Korona on siis tehnyt hyvääkin. Se on pakottanut olemaan paikallaan ja olemaan tekemättä yhtään mitään. Silti välillä tulee mieleen ajatus, että elämä menee menojaan ja päivät kuluvat odottaessa, että voisi elää taas normaalia elämää. Enkä nyt edes tarkoita matkustamista, vaan ihan tavallista elokuvissa, teatterissa ja baareissa käymistä, ulkona syömistä. Tai vaikkapa kaupassa käymistä ilman tartunnan pelkoa. 

 

Korona sen enempää kuin sairastuminenkaan eivät ole muuttaneet elämää kuitenkaan perustavanlaatuisesti. Suurin syy siihen on varmasti se, että olin ennen sairastumista, ja olen vieläkin, pääsääntöisesti tyytyväinen elämääni. Välillä voi tulla eteen pieniä vastoinkäymisiä ja asioita, jotka harmittavat todella paljon. Mutta enimmäkseen olen tyytyväinen.

Vaikka olen lääkärien mielestä nyt terve (seurannassa silti), en itse pysty ajattelemaan niin. En ehkä enää ikinä. Silti voin olla tyytyväinen ja elää melko tavallista elämää. Voin jopa nauttia monista asioista kuten ennenkin. Joistakin, kuten epäterveellisestä ruuasta, voi tulla huono omatunto vähäksi aikaa. En kuitenkaa syö sellaista niin usein, että huonosta omatunnosta tulisi ongelma pitkäksi aikaa. Juuri nyt ei tunnu vielä siltä - enkä tiedä tuntuuko enää koskaan - mutta olen varmaan aika onnekas noin keskimäärin. Minun ei ole tarvinnut kestää esimerkiksi kemoterapiaa tai sädehoitoja. Ainakaan vielä. Elämääni ei ole tullut sairaudestani johtuvia isoja rajoituksia tai kiellettyjä asioita. 

 

Enimmäkseen olen siis elämääni tyytyväinen - voisin melkein sanoa, että onnellinen, mutta en enää uskalla. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta onneeni on tullut särö. Se särö on pelko kasvaimen uusiutumisesta tai uusien kasvainten löytymisestä jostain toisaalta. Olen erityisen tyytyväinen siitä, että en ole yksin. Tänä vuosipäivänä nostan maljan ystäville, läheisille ja rakkaalleni: Kiitos!