Kiire lepäämään

Nyt on kulunut yli 2 kk viime kerrasta, kun kirjoitin tätä blogia. Aika moni asia on muuttunut, mutta onneksi monet hyvät asiat ovat ennallaan tai parantuneet edelleen. Minulla on edelleen ihana ja rakas aviomies, suloinen kissa (ja uusi pieni kissavauvakin) ja oma koti. Lisäksi mökkikin on lähes valmis - vain terassi ja takka puuttuvat.

Töissä asiat menivät siihen pisteeseen, että oli pakko hakea toista tehtävää ja sainkin sen. Onneksi se on samassa organisaatiossa ettei kaikki tunnetut asiat muutu senkään suhteen. Ja onneksi sain sen - en olisi kestänyt enää yhtään kuukautta lisää tuossa hullujenhuoneessa, jota työyhteisöksikin kutsutaan. Onneksi yksi työkaveri on sentään pitänyt puoliani ja pitänyt minut pinnalla, ihmetellen ja kauhistellen kaikkea yhdessä. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että vielä melkein viisikymppisenä saan uuden mahdollisuuden. Ja ennen kaikkea saan mahdollisuuden opiskella uutta ja kehittyä työssä ihan uudella tavalla. Toivotaan, että enää ei tarvitse töissä tuhlata työnantajan ja yhteiskunnan varoja vain kuluttamalla aikaa. Olen myös onnellinen, että elämässäni on niin paljon hyviä, onnistuneita ja hyvinvointia tuovia asioita. Olen onnellinen - tai ainakin lähes onnellinen (pelko sairastumisesta tai läheisten sairastumisesta ei ole kadonnut eikä varmasti katoakaan koskaan).

Samanaikaisesti olen pettynyt itseeni. Olen pettynyt siihen, että en edelleenkään pysty olemaan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut ja saavuttanut. En vieläkään pysty olemaan rauhallisesti tai mitään tekemättä, varsinkaan toisten seurassa. En osaa rentoutua ennen kuin olen suorittanut jotain ensin. Ylipäätään tuntuu siltä, että on pakko saada lisää, on pakko saada koko ajan enemmän. Ja edelleen tuntuu, että ei ole aikaa, muka, vain olemiseen ja ajattelemiseen - tai vaikka tämän kirjoittamiseen. Ja kuitenkin, minulla on vain oma elämäni, josta huolehtia - vain työ, kotityöt ja liikunta. Miten monet muut ehtivät paljon enemmän - harrastuksia, lapsia ja lasten harrastuksia, vanhempien tai heidän asioidensa hoitamista, biletystä ja matkoja? Miten mä voin kuluttaa kaiken ajan näissä muutamiin asioihin, sitä on vaikea ymmärtää. Osa ihmisistä varmaan nukkuu vähemmän kuin minä, ehkä liian vähän. Jotkut ehkä uhraavat elämänsä toisille ihmisille eivätkä pidä huolta itsestään.

Mutta silti - miksi minusta tuntuu, että aika ei riitä mihinkään. Ja miksi minulle ei mikään riitä? Miksi pitäisi ehtiä enemmän? Mitä se enemmän olisi? Usein tuntuu siltä, että pitää kiirehtiä, että ehtisi lepäämään tai rentoutumaan? Aika absurdia - kiire lepäämään. Miten sen saisi pois ajatuksista - että haluaa koko ajan lisää, parempaa ja enemmän. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta en osaa kuvitella tilannetta, jossa lakkaisin haluamasta enemmän. Onko tämä osa länsimaista elämäntapaa tai osa inhimillisen elämän kirousta - vai onko tavallisen ihmisen mahdollista päästä tilaan, jossa ei koko ajan miettisi, mitä seuraavaksi “pitäisi” tehdä, mihin pitäisi pyrkiä tai millaisia asioita haluaisin elämääni. Vai onko sellainen olotila tai asenne mahdollinen vain buddhalaismunkeille tms. meditointia ammatikseen harjoittaville? Olenko minä liian vaativa suhteessa elämään? Onko minulla aivan väärä asenne elämään, jos toivon, että pääsisin tilaan, jossa en haluaisi, vaatisi ja pyytäisi tai kokisi, että “pitää” tehdä jotakin?

Aina mun pitää siivota/ Aina mun pitää tiskata/ Aina mun pitää käydä lääkärissä/ Aina mun pitää käydä töissä.

En saa mennä koneelle/ En katsoo telkkarii/ En saa edes nähdä/ Mun kavereita.

Aina mun pitää olla kotona/ Aina mun pitää tehdä asioita/ Aina mun pitää syödä kunnolla/ Aina mun pitää juoda kunnolla.

En saa syödä karkkia/ En juoda limua/ En saa edes juoda/ Alkoholia.

Aina mun pitää levätä/ Aina mun pitää nukkua/ Aina mun pitää herätä/ Aina mun pitää käydä suihkussa. (Sanat Pertti Kurikan nimipäivät.)