Turha sellaista pelätä on - niin sanotaan
Kaksivuotispäivä diagnoosin jälkeen meni vielä vähän hämärissä, aika helposti. Sitten tuli uusi CT-kuvaus ja tulosten odotus: Pelot palasivat niin kuin ennenkin. Kaksikin viikkoa voi olla pitkä kuin elämä, kun joutuu odottamaan loputtomasti, tietämättä milloin odotus loppuu. Olin vihainen, surullinen ja pettynyt - en vieläkään ole sopeutunut siihen, että pitää odottaa. En ole vieläkään sopeutunut suomalaiseen terveydenhuoltoon, jossa potilas jätetään yksin epätietoisuuteen. Enkä ole vieläkään sopeutunut edes suruun. Tänään tajusin yhden syyn: minä itse en pidä suruani oikeutettuna. KOSKA minä en ole kuolemassa, kukaan ei ole kuolemassa, en ole menettänyt rakasta ihmistä, en ole menettänyt mitään. Miksi siis suren vieläkin? Olen menettänyt luottamuksen tulevaisuuteen. Olen menettänyt uskon elämään ja uskalluksen tai rohkeuden tms. - ja myös toiveikkuuden asioiden positiivisen kehittymisen suhteen. Täytin siis erästä kyselyä, jossa kysyttiin mm. sitä, kuinka halukas olen riskinottoon saa