Turha sellaista pelätä on - niin sanotaan

Kaksivuotispäivä diagnoosin jälkeen meni vielä vähän hämärissä, aika helposti. Sitten tuli uusi CT-kuvaus ja tulosten odotus: Pelot palasivat niin kuin ennenkin. Kaksikin viikkoa voi olla pitkä kuin elämä, kun joutuu odottamaan loputtomasti, tietämättä milloin odotus loppuu. Olin vihainen, surullinen ja pettynyt - en vieläkään ole sopeutunut siihen, että pitää odottaa. En ole vieläkään sopeutunut suomalaiseen terveydenhuoltoon, jossa potilas jätetään yksin epätietoisuuteen. Enkä ole vieläkään sopeutunut edes suruun. Tänään tajusin yhden syyn: minä itse en pidä suruani oikeutettuna. KOSKA minä en ole kuolemassa, kukaan ei ole kuolemassa, en ole menettänyt rakasta ihmistä, en ole menettänyt mitään. Miksi siis suren vieläkin? Olen menettänyt luottamuksen tulevaisuuteen. Olen menettänyt uskon elämään ja uskalluksen tai rohkeuden tms. - ja myös toiveikkuuden asioiden positiivisen kehittymisen suhteen. Täytin siis erästä kyselyä, jossa kysyttiin mm. sitä, kuinka halukas olen riskinottoon saavuttaakseni tavoitteeni elämässä, tai että uskonko voivani saavuttaa tavoitteeni, yksin, pelkästään omin voimin. Näissä kohdissa on pakko todeta, että en ole enää toiveikas enkä halua ottaa suuria, tai kaikkia pieniäkään riskejä, enkä usko saavuttavani mitään yksin. Sairastuminen on siis muuttanut minua paljon.

Nyt on kevät, miksi pitää uudelleen ja uudelleen miettiä synkkiä asioita? Ei pidäkään, mutta on pakko koska pelko. Minulta puuttuu luottamus paitsi siihen, että mitään romahdusta ei tule - siihen että elämä kantaa - mutta myös suomalaiseen terveydenhuoltoon. Sen ongelmista tuli jälleen kerran muistutus, kun kävin vertavuotavan haavan vuoksi työterveyshuollon toimipisteessä ilta-aikaan: Vastaanottoa olisi pitänyt odottaa 4 tuntia! Siis yksityisen terveydenhuollon yksikössä sanotaan, että rahallakaan ei saa palvelua. Katsoin myös toisen suuren palveluntarjoajan vapaita aikoja: niitä ei ollut. Pääsin sitten lääkärin armosta kahden varatun ajan välissä lääkärille. Ja toisessa välissä hän sitten ompeli. Menin työterveyshuollon toimipisteeseen välttääkseni mahdollisesti koko yön kestävän jonottamisen julkisen terveydenhuollon toimipisteessä. Vähemmästäkin tulee turvaton olo. Toinen luottamusta nakertava kokemus oli tietokonetomografia suuressa sairaalassa: minulle oli varattu aika 13.05, pääsin kuvaukseen vasta 13.45. 40 minuuttia ei ole yleensä kovin pitkä odotusaika, mutta kun kuvaukseen piti mennä rakko täynnä, 40 minuuttia tuntui silkalta kidutukselta. En halunnut olla hankala potilas, purin hammasta ja odotin. Odotin, vaikka teki mieli rynnätä sisään ja huutaa, että mitä täällä oikein tapahtuu, miksi minua kidutetaan näin. Tällaiset kokemukset lisäävät pelkoa - siitä, että sitten, kun on todellinen hätä, apua ei saa mistään, ei edes rahalla. Ei sittenkään, vaikka olisi maksanut vapaaehtoista vakuutusta vuosikausia. Sellaista pelkoa ei voi noin vain lakkauttaa niin kuin kevätsiivouksen tai ohittaa niin kuin kevätsateen. " Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää", sanotaan laulussa. Minulla on ehkä väärä asenne, mutta en pysty pitämään tällaisia pelkoja turhina.

Sairauden ja kuoleman pelon lisäksi olen alkanut pelätä työni menettämistä. Siitäkin huolimatta, että olen toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa. Menettämisen lisäksi pelkään, että joudun irtisanoutumaan itse, koska en muuta voi. Työpaikallani on käynnissä organisaatiouudistus. No, se ei ole mitään uutta suomalaisessa työelämässä. Uudistukset tulevat ja menevät. Omalla kohdallani se on tarkoittanut esinaisen vaihtumista, taas, sekä taustayksikön vaihtumista. Samassa yhteydessä työaikaa lisättiin, tosin vain muutamalla tunnilla viikossa - ja nekin voi liukua pois toisena päivänä viikon kuluessa. Se miksi tämä aiheutti pelkoa, on se, että halusimme keskustella asiasta johdon kanssa ennen päätöksen tekemistä. Tämä on ollut käsitykseni mukaan normaalia työpaikkademokratiaa julkisellakin sektorilla. Mutta työnantajalla on direktio-oikeus, saattaisi joku sanoa. Tottakai on, sitä en tässä haluakaan kritisoida. Pelkoa aiheutti se, että useista pyynnöistä, myös luottamusmiehen pyynnöistä, huolimatta emme saaneet tilaisuutta tulla kuulluiksi työaika-asiassa. Se, että julkisen sektorinkaan työantajat eivät kunnoita YT-lakia, pelottaa minua - mitä kaikkea voikaan vielä tapahtua, jos tilanne on todella tämä. Pian olen varmaan kolmivuorotyössä. Toisaalta, vuorotyössä lisätunneista saataisiin edes palkkaa, nyt saadaan vain vapaita tunteja.

Edes esimies ei pitänyt puoliamme tässä tilanteessa, siksi pelkään nyt, että joudun irtisanoutumaan. Luottamus esimieheen on hyvin olematon. Vaikka aloitin työni varmana siitä, että olen tässä organisaatiossa eläkeikään saakka, tuntuu nyt siltä, että on pakko pian alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Lähes 50-vuotiaana en yksinkertaisesti voi kuvitella itseäni yötyössä. En vain kykene enkä halua. Esinaiselta toivoisin ennen kaikkea sitä, että hän olisi alaistensa puolella kaikissa tilanteissa, eikä vain puolustelisi johdon toimia alaisille. Uusi esinainen ei tätä käsitä eikä ilmeisesti haluakaan ymmärtää. En haluaisi enkä jaksaisi tässä tilanteessa hakea uutta työpaikkaa - juuri kun olen ajatellut voivani rentoutua ja olla tässä, miettimättä erityisesti työtäni suurena elämäntavoitteiden toteutumisena tai saavutuksena. Haluaisin vain olla rauhassa ja tehdä työni hyvin.

Nyt olen päättänyt olla aivan hiljaa. En sano missään mitään, jos ei erikseen kysytä. En ota kantaa enkä kommentoi asioita kokouksissa enkä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi mihinkään. Yritän vain olla se näkymätön työntekijä, tavallinen tallaaja, joka ei kiinnitä kenenkään huomiota. Saapa nähdä, onnistuuko se. Pelkään että ei. Onneksi loma alkaa parin viikon päästä.

"Pelko pelko/ Saa vallan helposti/ Älä mene pois, älä mene pois, sanoo rohkeutesi/ Ei sun kannata sanoo hyvästi sillä aijot tulla takaisin ja melko varmasti/ Ei sun kannata nukkuu yksinään sillä yksin tarviit pakkasilla monta peittoa/ Jätä pelko taaksesi tänään/ Ukkonen, tärisyttää tannerta, mä pakenen/
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää/ Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää" (Maj Karma)