Väärä asenne

Aamulla tuntui siltä, että olin nukkunut hyvin. Mutta herätys oli silti liian aikainen. Olin väsynyt ja ärtynyt ja niska oli edelleen kipeä repun kantamisesta toissapäivänä. Työpäivä ei alkanut hyvin. Onneksi nyt on ollut paljon tekemistä. Ei tarvitse liikaa miettiä. Sitten, yhtäkkiä ilman mitään ulkoista syytä, tunsin kipua syvällä vatsassa, ehkä jossain kohdun tienoilla. Heti tuli mieleen kasvain. Karkoitin synkät ajatukset ja yritin innostua kirjoittamisesta. Sitten tuli toinen terävä tuikkaus. Pelot alkoivat möyrytä mielessä. Kyyneleet nousivat silmiin eikä itku ollut kaukana. Vielä piti kuitenkin pinnistellä työpäivän loppuun. Oli pakko jaksaa viimeiset 40 minuuttia. Ne tuntuivat pitkältä kuin nälkävuosi. Työajan loputtua vatsanpohjasta tuli syvä huokaus. Yritin hengitellä syvään ja rauhoittua. Pelot kuitenkin vain pahenivat: yritin etsiä internetistä jotain syytä kivulle. Kaikki syyt kuulostivat yhtä pelottavilta. En halua mitään lisäsairauksia nyt. En enää jaksa yhtään lisää. K

Hellepäivä sai tänään aikaan pienen lamaannuksen: En oikein tiedä, mitä voisi tehdä paitsi paeta hellettä ja tehdä asioita sisällä. Ulkona riittäisi tehtävää, mutta sisällä voi korkeintaan lukea tai katsoa televisiota. Mutta minä en valita. En valita enää oikein mistään. Olen tullut siihen tulokseen, että vaatimustasoni on laskenut. Kaikessa. Eikä se ole sitä, että osaisin nyt jotekin enemmän arvostaa asioita tai, että näkisin kaiken positiivisessa valossa. En vain aseta itselleni tai muille niin suuria vaatimuksia. Olen tyytyväinen vähempään. Jos vain saisin elää kasvaimettomana ja niin terveenä kuin nyt olen. Siskokin sanoi, että ei se mitään, jos ei pääse matkalle tai ei tapahdu mitään kivaa, kunhan vain saa pitää terveyden ja läheiset ihmiset. Juuri niin se on. Saa olla tylsää ja tavallistakin, kunhan mitään katastrofeja ei enää tule. Mietin metsässä kävellessäni sitä, että siellä meidän kaikkien esi-isät on eläneet. Karuissa olosuhteissa, niukalla ravinnolla, vailla viihdytystä ja

Olen huomannut, että en pysty enää nauttimaan asioista. En ainakaan samoista asioista kuin ennen. Olin aiemmin melko aikaansaava ja ripeä: Nautin siitä, että sain asioita valmiiksi - niin töissä kuin kotonakin. Tykkäsin esimerkiksi siivoamisesta, koska siinä näki heti aikaansaannoksensa ja sai konkreettisia asioita aikaan. Nykyään siivoan vain velvollisuudentunnosta. Onko tämä sitä muutosta, jonka sairastuminen tuo arvoihin: asiat menevät oikeaan arvojärjestykseen ja saavat oikeita mittasuhteita. Mutta tästä päästään kysymykseen, mikä sitten on tärkeää? Mikä minulle on niin tärkeää, että nousen ylös sängystä aamuisin? En tiedä. Mikään ei oikein vieläkään tunnu miltään. Juhannuksena oli ihanaa herätä aamulla ja katsella heräävää luontoa ja kaunista Suomea. Kotona en enää oikein tiedä, mikä on tärkeää. En tarkoita, että en arvostaisi elossa oloani tai sitä, että saan tehdä työtä ja elää ja olla rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta en vain oikein enää tiedä, onko mikään lopulta kovin tärkeää.

Juhannus oli juuri niin ihana kuin toivoinkin ja sääkin oli upea. Ensimmäistä kertaa kuukausiin unohdin itseni ja jopa pelkonikin, ainakin hetkeksi. En ajatellut kertaakaan, että: “tästä täytyy nyt nauttia, kun tämä voi olla viimeinen tällainen juhannus elämässäni”. Vasta kotimatkalla tuli mieleen sairaus ja se, että voin menettää kaiken. Kiitän sisimmässäni, että sain kokea tämän ihanan viikonlopun ja Suomen kesän jälleen kerran! En itke surusta tai sielun kivusta, vaan onnesta. Olen suunnattoman onnellinen, että minulla oli/on ympärillä ihania ihmisiä, kaunis Suomen luonto ja mahdollisuus nauttia niistä. Toivottavasti saan vielä kokea uusiakin juhannuksia! Tämä oli varmaankin se, mitä odotin koko kevään.

Juhannus on ovella, ihanaa. Olisin varmaan tällä hetkellä ikionnellinen, jos ei olisi tätä sairautta: On paras aika vuodesta, saan olla tärkeiden ihmisten kanssa ja lomasuunnitelmat ovat ehkä sittenkin toteutettavissa. Silti kyyneleet tulevat silmiin välillä. Se täytyy vain hyväksyä - minulla on suruaika. Kuten psykologi sanoi, kaikki tunteet on vain hyväksyttävä. Niiden patoaminen tai kieltäminen aiheuttaa ongelmia. Siispä, itken kun itkettää ja nauran, jos naurattaa. Tänään itkettää myös toisen sairauden vuoksi: lonkan nivelrikko on pahentunut niin, että joudun luopumaan moottoripyörällä ajamisesta ja rakkaasta rakkineestani, pyörästä, joka on ollut minulla 7 vuotta. Elämä on näemmä yhtä luopumista tässä vaiheessa elämää. En ole rakastunut peltilehmään. Enemmänkin sattuu se ajatus, että en tule enää koskaan ajamaan millään pyörällä, en Alpeille, Lappiin, Pohjois-Karjalaan, en edes vanhoille kotiseuduille. Toivottavasti jotain uutta tulee tilalle edes. En haluaisi kantaa loputtomasti

Olen elossa ja mietin, mitä voisin tehdä, että tuntisin olevani elossa. Että tuntisin eläväni täysillä. Että voisin sanoa ennen kuolemaani, että olen hyödyntänyt kaiken ajan, joka minulle on annettu. Että olisin tyytyväinen siihen, miten olen elänyt ja mihin olen aikaani käyttänyt. En voi sanoa, että en kadu mitään tai en vaihtaisi päivääkään. En edes voi sanoa, että olen tehnyt asioita, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä elämässä tai arvokkailta. Niin en voi edes itselleni valehdella. Olen yrittänyt kyllä parhaani, mutta minulle ei ole jaettu sellaisia kortteja, joilla olisin voinut ylpeillä. Olen tehnyt myös paljon virheitä, enimmäkseen omaa syytäni kaikki. Mutta olen yrittänyt parhaani, näissä olosuhteissa, jotka olen saanut. En ole yrittänyt ihan joka päivä, mutta enimmäkseen kuitenkin. Olosuhteita ei voi aina valita eikä edes sitä, miten asioihin suhtautuu. Mutta yrittänyt olen. Nyt yritän selvittää itselleni sitä, mitä pitäisi vielä tehdä - tai jättää tekemättä. Mutta mistä sen voi t

Toissa päivänä sairaalassa käydessäni mietin, miksi kaikilla hoitajilla ei ollut maskeja tai suojakäsineitä tai mitään suojavarusteita - ovatko ne jo loppuneet kaikki? Sitten luin sairaalan seinällä olevalta näytöltä, että riippuen hoitohenkilökunnalla on erilainen määrä suojavarusteita. Ultraäänikuvauksessa kummallakaan, hoitajalla eikä lääkärillä ollut mitään suojavarusteita. Ilmeisesti alle 15 minuutin altistus ja se, ettei potilasta käsitellä käsin, eivät aiheuta tartuntavaaraa. Röntgenissä hoitajalla oli suojakäsineet ja hän ehdotti minullekin käsidesin käyttöä, mutta ei suu-nenäsuojusta. Itselläni oli kertakäyttöiset suojakäsineet ja maski. Käsineet otin sen vuoksi, että en vahingossa koskettaisi naamaani tai muita paljaita osia ihostani. Maski varmuuden vuoksi, etten tartuttaisi edes vahingossa muita potilaita. Kädet pesin 20 sekunnin ajan saippualla ja lämpimällä vedellä sairaalasta lähdettyäni. Ja jos olisin ollut siellä kauemmin kuin 30 minuuttia, olisin varmaan pessyt siellä

Tänään on ensimmäinen seurantakäynti. Se on korvattu puhelinsoitolla. Se ei yllätä näin korona-aikaan. Olen aamusta saakka vähän ärtynyt. Stressi saa minussa aikaan sen. Yritän lukea ja puuhailla aamulla, että aika kuluisi. Olen jo pari viikkoa pohtinut, että johtuuko syvän unen vähäisyys (n. puolet normaalista) tästä stressistä. Muita stressin syitä kun en tunnista. En saa mistään oikein otetta. Pelko on nurkan takana, valmiina hyökkäämään. Pelkään uutta äkillistä tietoa kuoleman lähestymisen mahdollisuudesta. Olen yrittänyt mielessäni valmistautua siihen. Mutta miten valmistautua ajatukseen kuolemasta 47-vuotiaana? Se tuntuu mahdottomalta. Pelkään niin, että on purtava hampaita yhteen. Ettei leuka vapisisi. Toivon ja uskon, että keuhkokuvat ovat puhtaat. Pelkään silti, että niin ei ole. En ole havainnut mitään oireita, jotka viittaisivat kasvaimiin keuhkoissa. Mutta en havainnut myöskään (juuri) mitään oireita kasvaimesta munuaisessa. Ja silti se oli siellä. Oli ollut jo ehkä vuosia.

Pitkästä aikaa joogatessa tunsin itseni vahvaksi, ehkä harjoitus vihdoin alkaa toimia. Syynä saattoi olla myös henkinen voimaantumisen kokemus, koska kävin työterveyspsykologilla. Ensin vain itketti, mutta psykologin reippaita ja asiallisia kysymyksiä pohtiessa alkoi tuntua siltä, että: “kyllä, on olemassa asioita, joita voin tehdä, että pelkäisin vähemmän.” Eivät kaikki pelot tietenkään taikaiskusta katoa, mutta ehkä hiljalleen. Yksi niistä asioista, joita voin tehdä, ovat syvät hengitykset eli minun tapauksessani juuri joogaaminen. Toinen on sellaisten asioiden listaaminen, joita haluan tehdä. Ja kolmas, hyvän lääkärisuhteen hankkiminen. Näistä kahta olen tehnytkin jo. Nyt pitäisi hankkia hyvä lääkärisuhde. Helpommin sanottu kuin tehty, ikävä kyllä. Pyysin jo työterveyslääkäriltä pääsyä erikoislääkärin konsultaatioon. Mutta siitä tuskin tulee mitään pitkäaikaista suhdetta. Konsultaatiota annetaan yleensä vain kerran. Ehkä voisin yrittää yksityisen terveysvakuutuksen kautta saada jonk

Heräsin aamulla siihen, että tunsin suurta rakkautta, kissaani kohtaan, Saulia kohtaan, kaikkia läheisiä kohtaan - tuntui siltä, rakastan koko elämää. Hymyilin itsekseni ja yritin lähettää rakkaita ajatuksia kaikille. Kaivauduin Saulin viereen peiton alle ja hyrisin hellyydestä. En tiedä, mikä maailmankaikkeudessa sai aikaan sen tunteen. Ehkä se oli “vain” eilinen aurinko ja lämpö, joka on vihdoin tavoittanut meidät ja tallentunut ihon alle. Aloin suunnitella jo viikonloppua ja mitä kaikkea kesäistä voisimme tehdä. Teki mieli alkaa laulaa: “Heii... On niin helppoo olla onnellinen/ Heii... Ja tyytyy siihen mitä on/ Helppo olla vapaa kuvitella/ Että kaikkeen löytyy syy/ Mut miten rakkaus/ Tai maailman synty selittyy...” (Olavi Uusivirta). En usko, että olisin päässyt samaan tunnetilaan positiivisen ajattelun avulla. Tai ajattelemalla, mistä kaikesta olen kiitollinen. Tunne syntyi ihan sattumalta. Niin kuin kai useimmat tunteet. Tai ehkä se tuli unesta. Olen iloinen, että en ole missään v

Tänään oli hyvä päivä. Nukuin pitkään aamulla. Niin pitkään, etten pitänyt sitä edes mahdollisena. Rentouttavaa ruuanlaittoa, ulkoilua raikkaassa säässä rakkaan kanssa, läheisyyttä ja kiinnostavia tv-dokumentteja. Niistä on hieno lauantai tehty. Ja itketti vain kerran. En edes muistanut laskea juomaani vesimäärää tai murehtia olenko syönyt tarpeeksi salaattia. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Kissakin tuntui nauttivan, kun vaan oltiin eikä tehty mitään. Hidastaminen on päivän teema. Tällaisia päiviä olen kaivannut jo vuosia. Ja vasta nyt koronan aikaan se on tullut todeksi. Olen kyllä välillä kaivannut elokuvia ja ulkonasyömistä.Mutta enimmäkseen viihdyn hyvin kotona. Ehkä liiankin hyvin. Tuli jopa mieleen, kuten kaupungissa asuvalle ystävällekin, että voisin hyvin asua jossain korvessakin: En oikeastaan kaipaa muuta kuin olemista Saulin kanssa ja metsässä kävelemistä. Töihin olisi tietysti vieläkin pidempi matka kuin nyt. Ja siihen se oikeastaan kilpistyy. Jos edes kahtena päivä

Tänään mietin, että pitäisi yrittää kuvata jollekin ulkopuoliselle pelkojani. Pohdin tarkemmin sitä, mitä oikeastaan pelkään. Tein listan peloistani, se oli seuraavanlainen, ei täydellinen tai lopullinen, mutta lista kuitenkin: - Pelkään kuolemista. En sitä, että kuolen, mutta itse tapahtumaa, koska uskon siihen liittyvän kipua, kärsimystä, pelkoa ja kauhua. - Pelkään kipuja ja kärsimyksiä. En vain ruumiillisia vaan myös henkisiä, joita voin joutua kärsimään juuri sairastuttuani ja sairastaessani sairautta, johon liittyy kuolema. - Pelkään sairauden etenemistä ja kuoleman odottelemista, luovuttamista siitä ajatuksesta, että elämä jatkuu. - Pelkään pelkästään ajatusta sairaudentunnosta ja heikkoudesta. En ole juurikaan sairastanut elämässäni ja olen ollut usein voimieni tunnossa ja toisinaan kontrollifriikkikin, joten heikkous ja sairaus eivät ole kuuluneet elämääni. Pelkään, miten pystyisin olemaan heikko ja sairas ja hyväksymään sen, jopa kestämään toisten ihmisten sääliä. Pelkään hal

Nyt olen tehnyt sen. Olen varannut ajan työterveyslääkärille, että saisin ajan työterveyspsykologille. (Omituisesti lääkäri edelleen päättää, olenko psykologin tarpeessa.) Onneksi palveluita on tarjolla koronasta huolimatta, videon välityksellä. Nyt kun aika on varattu, alan vasta miettiä, mitä oikeastaan haluaisin sanoa tästä kaikesta. Siis lääkärille. Kaipa se pitää vaan sanoa yksinkertaisesti niin, että tarvitsen apua kriisissäni. Ja kriisin syy on kasvain munuaisessa. Tarvitaankohan vielä jotain muuta? Tuntuu jollain tavalla hassulta, että joudun perustelemaan sitä, että tarvitsen apua. Olen aina kuvitellut, että jos ihminen sairastuu vakavasti, hänelle tarjotaan psykologin - tai edes psykiatrisen sairaanhoitajan - apua. Että se kuuluu osaksi hoitoa. Vuonna 2020 ihminen voi siis päästä sairaalasta niin, että mitään psyykkistä tukea ei tarjota. Niin että kukaan ei kertaakaan kysy, miten potilas voi henkisesti. Tai edes sitä, onko hänellä ketään toista ihmistä tukemassa häntä. Uskoma

Valvoin yöllä pari tuntia ja mietin niitä näitä. En ymmärrä, miksi edelleen valvon usein öisin. Vuosien varrella olen huomannut, että valvon usein silloin, kun olen stressaantunut. Nyt en tunnista erityistä stressiä. Ehkä se on se pieni suoniin uinut kuolema, joka herättää. “Vailla suojaa pääni läpi käyn/ Unen läpivalaisuna näyn/ Tämä uni kuolema on/ Pieni kuolema suoniin uinut on/ Pieni kuolematon/ Kuolema tupakan sytyttää/ On sillä aikaa, se minuun jää/ Pieni kuolema jaloista voiman syö/ Toinen meistä kuolee kun päättyy yö/ Tänä/ Yönä kuolemaan jäin/ Tänä yönä kuljin kuolemaa päin/ Pääni tonnin painaa/ Sydän lyö, on sydänyö/ Joko vainaa olenko, painaa/ Mieltäni täällä jossain/ Tätä mietin kun yötäni vietin/ Kuolema kainalossain/ Tänä yönä kuolemaan jäin/ Tänä yönä kuljin kuolemaa päi/ N...” (Eppu Normaali). Mutta miksi päätä pitää käydä läpi juuri yöllä, kuolema kainalossa - sitä on vaikea käsittää. Yöllä kaikki pahat asiat saavat suuremmat mittasuhteet kuin päivällä. Pääkin painaa t

Ensimmäinen päivä loman jälkeen. Mietin, mitä pitäisi tehdä ja mitä pystyisin tekemään keskittyneesti. Mielessä pyörii aivan muut asiat kuin työasiat. Loma on siis ollut ilmeisen onnistunut. Pohdin missä vietän kesälomaa tai juhannusta. Talvella varatulle matkalle en varmaankaan pääse, sillä lennot on todennäköisesti peruttu ja rajat vielä kiinni heinäkuussakin. Olisi ihanaa päästä jonnekin pois, edes saareen. Toivon, että tilanne ei pahene niin paljon rajoitusten purkamisen seurauksena, että Uusimaa eristettäisiin uudelleen. Haluan edes saunaan ja uimaan, jos mitään muuta ihanaa ei voi tehdä. Olen varma, että tilanne pahenee ensi viikolla, mutta kuinka paljon - se jää nähtäväksi. On todella raskasta ajatella, että tämä saattaa olla viimeinen kesäni elossa. Tilanne terveyden suhteen näyttää nyt melko hyvältä, kaikesta huolimatta, mutta se voi muuttua äkkiä. Niin tapahtui jo helmikuussa. Niin voi tapahtua uudelleenkin. Sauli ja muut läheiseni eivät halua kuulla sitä. Kaikki vain hokevat