Väärä asenne

Vuosi alkaa olla lopuillaan. Vaikka monet sanovat, että päivääkään eivät elämästään vaihtaisi pois. Kun nyt katson taaksepäin, tuntuu siltä, että tämän vuoden olisin halunnut vaihtaa pois. En olisi toivonut sairastumista itselleni enkä koronaan sairastuneelle sedälleni - enkä tietenkään kenellekään muullekaan. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta tuntuu surulliselta, että lähes kokonainen vuosi on pitänyt pelätä ja kärsiä, kasvainta ja koronaa. (Ehkä nimeänkin tältä pohjalta tämän vuoden K-vuodeksi: K niin kuin kasvain ja korona.) Ja pelkääminen ei vaan lopu, ehkä koskaan. En muista toista tällaista vuotta koskaan. Ja toivottavasti ei koskaan tulekaan. Kuolema (ja sairaudet) kuulemma kuuluu elämään. Minusta ei. Kuolema on selvästi elämästä erillinen asia. Kuoleminen, kuoleman tekeminen, ne päivät tai viikot juuri ennen kuolemaa, voivat olla osa elämää, mutta ei itse kuolema. Yritän pitää ne erillään, että voisin elää rauhassa. Mutta tässä tilanteessa se tuntuu todella vaikealta, lähes m

On todella hienoa, että myös sairaanhoitopiirit ovat ottaneet käyttöön sähköisiä asiointipalveluja. Niiden käytössä on kuitenkin vielä toivomisen varaa. Sain kirjeen ensin sairaanhoitajalta. Siinä oli kutsu lääkärin vastaanotolle 1,5 kuukauden kuluttua. Ajattelin heti, että lääkärillä on niin huonoja uutisia, ettei niitä voikaan kertoa kirjeessä, kuten hän oli toukokuun vastaanotolla luvannut tuloksista tiedottaa. Soitin poliklinikan puhelinnumeroon. Halusin tietää, tuleeko lääkäriltä myös kirje vai onko vastaanotto varattu sen sijaan. Pelkäsin pahinta 2 kokonaista tuntia. Ehdin soittaa Saulille ja pyytää tulemaan kotiin, koska pelkäsin romahdusta. Sitten poliklinikan toimistosihteeri soitti. Hän kertoi, että vastaanottoaika oli varattu, koska olin kysynyt lääkäriltä useita kysymyksiä. Niihin ei ollut aikaa vastata kirjallisen lausunnon yhteydessä. Huokaisin helpotuksesta ja soitin Saulille, ettei tarvitsekaan tulla. Vasta neljä tuntia myöhemmin tuli kirje lääkäriltä, jossa kerrottiin