Väärä asenne

Opiskelin lähes katkeamattomasti peruskoulun alusta hieman yli nelikymppiseksi. Enimmäkseen opiskelin, koska minua kiinnosti niin monet asiat. Ja koska se oli mahdollista ja vieläpä enimmäkseen ilmaiseksi. Kun sain viimeisimmän koulutuskokonaisuuden valmiiksi ja uuden pätevyyden vuonna 2015, päätin että en opiskele ainakaan viiteen vuoteen mitään. Nyt on kulunut se viisi vuotta. Olen miettinyt, mitä haluaisin opiskella. Mieleeni ei ole tullut oikein mitään. Ei siksi, etten olisi enää kiinnostunut mistään, päinvastoin. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta opiskelu opiskelun itsensä vuoksi enää. Opiskelu ei enää tunnu samanlaiselta kuin vielä ehkä n. 15 vuotta sitten. Opetuksen taso on pudonnut siitä lähtien kuin lehmän häntä. Enkä syytä muutoksesta opettajia, he - tai ainakin enemmistö heistä, tekevät varmasti parhaansa niin kuin ennenkin. Syytän siitä poliitikkoja, jotka ovat leikanneet koulutuksesta miljoonia ja taas miljoonia euroja. Mahdollisuudet toteuttaa laadukasta opetusta ovat h

Kävin viikonloppuna eräässä kauppakeskuksessa. Ajattelin olevani liikkeellä kellonaikaan, jolloin siellä ei olisi enää paljon ihmisiä. Siellä oli silti, todella paljon ihmisiä. Jouduin väistelemään ja kiertämään ruuhkaisia kohtia kauempaa. Silti tuntui siltä, että ihmiset vyöryvät päälle. Jos joskus ennen pahassa tungoksessa esimerkiksi rautatieasemalla aamuruuhkassa tuntui ahdistavalta, niin tämä oli vielä pahempaa. Pahinta oli se vauhti, jolla ihmiset kulkivat - se tuntui suuremmalta kuin ennen. Onko korona saanut ihmiset ostosmaanikoiksi, kun muutamien kuukausien ajan ei voinut käydä ostoksilla juuri lainkaan. Minulta loppui kiinnostus kaupoissa kiertämiseen hetkessä. Hoidin nopeasti asiani ja lähdin kotiin. Jäin kaipaamaan sitä aikaa, jolloin nautin istuskelusta kahvilassa ja ihmisten hyörinästä ympärillä. Muistan nauttineeni ajatuksesta, että voisin mennä elokuviin tai syömään ravintolaan ostosten päätteeksi. Nyt en voinut kuvitellakaan meneväni elokuviin, vaikkei siellä ehkä olis

Avasin eilen illalla television kirjan sijaan. Se oli virhe. Katselin muutama viikko sitten alkanutta sarjaa, jossa kaksi hyvinkin samastuttavaa hahmoa kokeilevat uusia asioita, pitävät hauskaa, tekevät uusia ratkaisuja elämässään ja, no, elävät elämäänsä. Sarjan ensimmäisten osien jälkeen ilahduin, että sarja vaikutti myönteiseltä ja hauskalta. Nyt muutaman viikon jälkeen minusta tuntuu siltä, että sarja jatkaa viime vuosina tavaksi tullutta rataa: myötähäpeän- ja noloudentäyteiset kokemukset seuraavat toinen toistaan. Muutama vuosi sitten se saattoi olla jotain virkistävän erilaista. Nyt se tuntuu vain vaivaannuttavalta ja typerältä. Elämä itsessään on sarja noloja tilanteita ja itsensä häpäisemistä - miksi sitä pitäisi katsoa vielä televisiostakin? En voi ymmärtää. Minua se ei ainakaan rentouta vaan pikemminkin hermostuttaa. Ehkä tämä kertoo enemmän minusta kuin televisiosarjoista. Voi olla, että olen sairauteni myötä tullut herkemmäksi omille ja toisten tunteille. Voi myös olla, et

Sain uudet verikoetulokset ja melkein pillahdin itkuun. Lievä munuaisten vajaatoiminta, joka oli jo havaittavissa keväällä, on pahentunut. Ei kuitenkaan vielä hälyttävälle tasolle, onneksi. Silti tuntui siltä kuin maa olisi notkahtanut jalkojen alla. Olen koko kesän elänyt mielestäni todella terveellisesti. Olen syönyt vielä enemmän tuoreita kasviksia ja marjoja kuin ennen, olen lisännyt täysjyväviljaa ja vähentänyt suolaa. Enkä ole juonut paljon alkoholia (kuin yhtenä juhlailtana), mutta olen juonut paljon vettä ja jopa laittanut siitä muistutuksia kalenteriin joka päivälle. Olen myös liikkunut noin kaksi kertaa enemmän kuin ennen leikkausta. Tästä huolimatta, silti, vajaatoiminta on pahentunut. Ensimmäinen reaktioni oli se, että alan syödä tiukasti munuaispotilaan ruokavalion mukaisesti, ainakin kokeeksi. Mutta sitten, kun lääkäri ei tuntunut olevan asiasta kovinkaan huolissaan, aloin miettiä, miten vaikeaa on koostaa ruokavalio tiukkojen lisäehtojen mukaan, kun kasvisruokavalio sinä

Listasin tänään työnantajan toiveesta taitojani ja osaamistani. Se oli uskomattoman vaikeaa. En vähättele osaamistani eikä minulla ole huijarisyndroomaakaan enää. Mutta on todella vaikeaa tietää, mitä missäkin tarkoitetaan taidoilla, osaamisesta puhumattakaan. Tätä mietin jo vuosia sitten, kun olin projektissa, jossa tehtäväni oli kehittää työkalua osaamisen arviointiin yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Mitä on taito ja kuinka merkittävä se on työn tekemisen kannalta. Tietenkin on niin, että jos ihmisellä ei ole mitään taitoja, on työn tekeminenkin vaikeaa, mutta aika harvalla, tässä maassa ainakaan, ei ole mitään taitoja. Yleensä peruskoulusta päästyäkin on jotain taitoja kertynyt. Jollei muuta, niin ainakin oppimisen taitoja: Tietoa siitä, mistä tietoa voi etsiä, ja taitoja opetella asioita erilaisia menetelmiä (esim. lukeminen, matkiminen eli mallioppiminen, yritys- ja erehdys eli käytännön harjoittelu tai vaikkapa erilaisten harjoitustehtävien tekeminen). Mutta mikä sitten työelämäs