Mitä osaaminen on
Listasin tänään työnantajan toiveesta taitojani ja osaamistani. Se oli uskomattoman vaikeaa. En vähättele osaamistani eikä minulla ole huijarisyndroomaakaan enää. Mutta on todella vaikeaa tietää, mitä missäkin tarkoitetaan taidoilla, osaamisesta puhumattakaan. Tätä mietin jo vuosia sitten, kun olin projektissa, jossa tehtäväni oli kehittää työkalua osaamisen arviointiin yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Mitä on taito ja kuinka merkittävä se on työn tekemisen kannalta. Tietenkin on niin, että jos ihmisellä ei ole mitään taitoja, on työn tekeminenkin vaikeaa, mutta aika harvalla, tässä maassa ainakaan, ei ole mitään taitoja. Yleensä peruskoulusta päästyäkin on jotain taitoja kertynyt. Jollei muuta, niin ainakin oppimisen taitoja: Tietoa siitä, mistä tietoa voi etsiä, ja taitoja opetella asioita erilaisia menetelmiä (esim. lukeminen, matkiminen eli mallioppiminen, yritys- ja erehdys eli käytännön harjoittelu tai vaikkapa erilaisten harjoitustehtävien tekeminen). Mutta mikä sitten työelämässä katsotaan taidoksi tai erityistaidoksi - sellaiseksi taidoksi, josta työnantaja on kiinnostunut. Äidinkielen ja vieraiden kielten taitoja usein kysytään ja ne on usein helppo todentaakin: työhaastattelussa saatetaan pyytää keskustelemaan vieraalla kielellä työhön liittyvistä asioista tai tekemään jokin kirjallinen esitys äidinkielellä. Todentamista helpottavat myös erilaiset kielitestit ja oppilaitoksista saatavat arvioinnit. Mutta konkreettisia tekemisen taitoja on vaikeampaa kuvata ja arvioida. Esimerkiksi tieto- ja viestintäteknisiä taitoja on vaikeampi kuvata ellei ole suorittanut muodollisia tutkintoja tai kursseja tai ellei henkilöllä ole esittää sertifikaatteja tai muita todistuksia osaamisestaan. Lisäksi monilla saattaa olla tieto- ja viestintätekniikan perusteet tai jopa jatkokurssi suoritettuna, mutta he kokevat silti, että eivät osaa paljonkaan. Monet ovat oppineet tieto- ja viestintätekniikasta paljon kuuntelemalla ja katselemalla, kun joku toinen tekee jotakin, mitä itse ei osaa vielä tehdä. Se kuitenkin edellyttää usein perustietorakenteita, joihin uudet tiedot voi liittää.
Toisaalta työnantajat kouluttavat jatkuvasti henkilöstöään erilaisten uusien sovellusten ja palveluiden käyttöön, mutta ne saattavat vanheta hyvinkin pian ja sitten on koulutettava uusia. Opimmeko jatkuvasti taitoja, jotka katoavat sovellusten ja palveluiden vanhenemisen myötä? Ja miten sellaisia taitoja tai niiden tasoja pitäisi arvioida? Jos olen käynyt kurssin, jolla käsitellään taulukkolaskennan perusteita riittävä peruste sille, että voin sanoa osaavani taulukkolaskentaa? Minusta ei. Olen käynyt kymmeniä kursseja, joista on jäänyt käteen laajeneva käsitys siitä, että opeteltavaa on vielä todella paljon (mutta aikaa tai opetusta ei useinkaan ole tarjolla). Onko se, mitä sanomme taidoiksi pelkästään metataitoja, oppimaan oppimisen taitoja? Vai onko vuosia tai vuosikymmeniä samassa työtehtävässä työskennelleillä ihmisillä jotakin osaamista, jota toisissa tehtävissä työskennelleillä ei ole? On varmasti. Ainakin tietoa siitä, mitkä erilaiset käytännöt ja prosessit vievät työtä eteenpäin. Mutta miten niitä voisi todentaa? Miten niistä voisi kertoa työnantajalle tai uudelle kollegalle?
Minä päädyin kuvaamaan työnantajalle (ja kollegatkin saanevat sitten joskus kuvauksia lukea) ympäripyöreästi taitoja, joiden oletan kehittyneen siksi, että olen tehnyt tietynlaisia tehtäviä paljon tai työskennellyt tietynlaisissa ympäristöissä pitkään - vaikkei minulla olekaan mitään sertifikaattia tai muuta todistetta osaamisestani. Esimerkiksi, oletan projektinhallintataitojeni kehittyneen, vaikka - tai ehkä juuri siksi - olen työskennellyt erilaisissa projekteissa ja erilaisissa rooleissa lähes 20 vuoden ajan. Ja dokumentoinnin taitoni ovat varmastikin kehittyneet, kun olen kuvannut erilaisia sovelluksia ja palveluja ja niiden käyttöönottoa, käyttöä ja hyödyntämistä (työtehtävässä tai huvituksena) niiden suunnittelijoiden pyynnöstä. Tai kun olen dokumentoinut projekteissa tehtyä työtä eli kirjoittanut hakemuksia, suunnitelmia, muistioita eri asioista, raportteja ja julkaisuja.
Lopulta olin tyytyväinen aikaansaannoksiini: ajattelin mielessäni, että tärkeintä ei varmaankaan ole luetella mahdollisimman paljon asioita, joita omasta mielestäni osaan. Eikä myöskään varmaankaan rajoittua vain niihin taitoihin tai siihen osaamiseen, jonka voin jotenkin todentaa. Työnantaja ei välttämättä ole samaa mieltä osaamiseni tasosta tai riittävyydestä. Toisaalta todistus koulutuksesta tms. ei takaa osaamista. Tärkeintä on ehkä kuvata osaamista mahdollisimman hyvin ja perustella kuvausta sillä, että a) olen saanut paljon harjoitusta ko. taidossa, koska olen tehnyt paljon tai pitkään samankaltaisia tehtäviä; b) olen saanut siihen koulutusta (myös sen, millaista koulutus oli) tai muunlaista opetusta; c) olen ollut kiinnostunut jostakin asiasta ja perehtynyt siihen sen vuoksi. Tämä viimeinen kohta tuntuu usein unohtuvan, vaikka tutkijat toitottavat vuodesta toiseen, että motivaatio on paras opettaja. Useimmat ihmiset oppivat tekemään hyvin ja helposti asioita, joista he ovat kiinnostuneita ja jonka oppimiseen heillä on hyvä motivaatio. Sitä, onko jollakin henkilöllä motivaatiota ja kiinnostusta, on vaikea havaita ulkoapäin tai todistuksesta. (Kuten me kaikki tiedämme, arvosana tai suoriutumisarviointi voi kertoa enemmän opetuksen tasosta tai opettajasta kuin oppijan suoriutumisesta). Usein se on kuitenkin helppo saada selville kysymällä suoraan, mikä kiinnostaa ja miksi. Kiinnostuksen kohteesta on yleensä helppo puhua.
Myönnän kyllä, että olen kärsinyt vuosikausia huijarisyndroomasta: Minulla on ollut tunne, että olen täysin taidoton ja enkä osaa oikein mitään, mitä työtehtävässä vaaditaan tai ainakin toivotaan ja olen vain onnistunut huijaamaan muita uskomaan, että olen osaan ja pystyn tekemään toivottuja asioita. Nyt keski-ikäisenä alan vihdoin itsekin uskoa, että osaan jotain, jopa jotakin sellaista, mitä kaikki muut eivät osaa. Olen havainnut pikku hiljaa, että olen esimerkiksi usein parempi ja nopeampi erilaisissa tiedonhakutehtävissä kuin monet muut. Ja olisikin ihme kaiken saamani koulutuksen (informaatiotutkimus) ja harjoituksen (20 vuotta) jälkeen, jos en olisi parempi kuin suurin osa ihmisistä.
Pitkään kuitenkin uskoin vain osanneeni esiintyä vakuuttavasti ja saaneeni työpaikat pelkästään puhumalla uskottavasti muka-osaamisestani. Osasyynä on ollut se, että koulutukseni ei ole antanut valmiuksia tiettyyn ammattiin, vaan se on ns. yleistutkinto, yhteiskuntatieteistä. Toiseksi, olen monissa tehtävissäni ollut ainoa osaamisalani edustaja, ja joskus jopa ainoa naispuolinen, kun muut ovat edustaneet luonnontieteellistä osaamisaluetta ja olleet pääasiassa miehiä. Olen myös tehnyt paljon tehtäviä, joihin kukaan muu ei ole osannut minua opastaa vaan olen joutunut itse opettelemaan lähes kaiken tai jopa keksimään, mitä tehtäviä asiantuntijana teen. Aina edes esimies ei ole osannut kuvata minulle toivottuja tehtäviä tai lopputuloksiakaan. Olen siis ollut monella tavalla osaamisalueeni marginaalissa, pioneerina, jonka on uskallettava ja tehtävä usein tehtäviä, jotka ovat haastavia kenelle tahansa, koska ne ovat yksinkertaisesti uusia tai kertaluonteisia, kuten projektitehtävistä usein sanotaan. Ne eivät siis toistu samanlaisina enää seuraavan työntekijän kohdalla. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut hahmottamaan, mikä tehtävissäni on ollut yhteistä ja pysyvää projektien vaihtuessa. Ja monia asioita, kuten tieto- ja viestintätekniikan taitoja, olen oppinut seuraamalla muita ja opettelemalla itse yrityksen ja erehdyksen kautta - koska olen ollut kiinnostunut sovelluksista ja palveluista, vaikka itse tekniset yksityiskohdat tai koodi eivät minua kiehdokaan.
Olen ehkä ollut liiankin itsetietoinen ja -tyytyväinen, kunnes sairauteni mylläsi käsitykseni ja ajatukseni työelämästä. Nyt pelkään, että osaamiseni ei sittenkään riitä. Minulla ei ehkä ole riittävästi todisteita osaamisestani eikä riittävästi koulutusta. Olen myös tullut kollegoideni pariin viimeksi, joten joudun ehkä lähtemään ensimmäisenä, jos joku joutuu ylipäätään. Pelkään joutuvani työnhakuun vielä viisikymppisenäkin. Se olisi painajainen. Etsin ja haluan ennen kaikkea turvallisuutta ja pysyvyyttä, senkin uhalla, että en enää olisi niinkään tyytyväinen työtehtäviini kuin olen nyt. Olen huomannut, että huijarisyndrooma nostaa päätään mielessäni. Kompensaatioksi olen alkanut pitää ääntä itsestäni muiden työntekijöiden ollessa kuulolla. Toivottavasti pääsen taas joskus tasapainoon, jossa minun ei tarvitse olla äänessä ja pitää itseäni näkyvillä pysyäkseni esimiehen mielessä ja sitä myöten kiinni työssäni. Nyt voin kuitenkin toistaiseksi voimassa olevan työsopimukseni turvin vähän huokaista helpotuksesta, kun ei näin korona-aikaan tarvitse hakea töitä. Se on suuri etu, josta aion pitää kiinni, vaikka välillä joku asia harmittaisikin.
Toisaalta työnantajat kouluttavat jatkuvasti henkilöstöään erilaisten uusien sovellusten ja palveluiden käyttöön, mutta ne saattavat vanheta hyvinkin pian ja sitten on koulutettava uusia. Opimmeko jatkuvasti taitoja, jotka katoavat sovellusten ja palveluiden vanhenemisen myötä? Ja miten sellaisia taitoja tai niiden tasoja pitäisi arvioida? Jos olen käynyt kurssin, jolla käsitellään taulukkolaskennan perusteita riittävä peruste sille, että voin sanoa osaavani taulukkolaskentaa? Minusta ei. Olen käynyt kymmeniä kursseja, joista on jäänyt käteen laajeneva käsitys siitä, että opeteltavaa on vielä todella paljon (mutta aikaa tai opetusta ei useinkaan ole tarjolla). Onko se, mitä sanomme taidoiksi pelkästään metataitoja, oppimaan oppimisen taitoja? Vai onko vuosia tai vuosikymmeniä samassa työtehtävässä työskennelleillä ihmisillä jotakin osaamista, jota toisissa tehtävissä työskennelleillä ei ole? On varmasti. Ainakin tietoa siitä, mitkä erilaiset käytännöt ja prosessit vievät työtä eteenpäin. Mutta miten niitä voisi todentaa? Miten niistä voisi kertoa työnantajalle tai uudelle kollegalle?
Minä päädyin kuvaamaan työnantajalle (ja kollegatkin saanevat sitten joskus kuvauksia lukea) ympäripyöreästi taitoja, joiden oletan kehittyneen siksi, että olen tehnyt tietynlaisia tehtäviä paljon tai työskennellyt tietynlaisissa ympäristöissä pitkään - vaikkei minulla olekaan mitään sertifikaattia tai muuta todistetta osaamisestani. Esimerkiksi, oletan projektinhallintataitojeni kehittyneen, vaikka - tai ehkä juuri siksi - olen työskennellyt erilaisissa projekteissa ja erilaisissa rooleissa lähes 20 vuoden ajan. Ja dokumentoinnin taitoni ovat varmastikin kehittyneet, kun olen kuvannut erilaisia sovelluksia ja palveluja ja niiden käyttöönottoa, käyttöä ja hyödyntämistä (työtehtävässä tai huvituksena) niiden suunnittelijoiden pyynnöstä. Tai kun olen dokumentoinut projekteissa tehtyä työtä eli kirjoittanut hakemuksia, suunnitelmia, muistioita eri asioista, raportteja ja julkaisuja.
Lopulta olin tyytyväinen aikaansaannoksiini: ajattelin mielessäni, että tärkeintä ei varmaankaan ole luetella mahdollisimman paljon asioita, joita omasta mielestäni osaan. Eikä myöskään varmaankaan rajoittua vain niihin taitoihin tai siihen osaamiseen, jonka voin jotenkin todentaa. Työnantaja ei välttämättä ole samaa mieltä osaamiseni tasosta tai riittävyydestä. Toisaalta todistus koulutuksesta tms. ei takaa osaamista. Tärkeintä on ehkä kuvata osaamista mahdollisimman hyvin ja perustella kuvausta sillä, että a) olen saanut paljon harjoitusta ko. taidossa, koska olen tehnyt paljon tai pitkään samankaltaisia tehtäviä; b) olen saanut siihen koulutusta (myös sen, millaista koulutus oli) tai muunlaista opetusta; c) olen ollut kiinnostunut jostakin asiasta ja perehtynyt siihen sen vuoksi. Tämä viimeinen kohta tuntuu usein unohtuvan, vaikka tutkijat toitottavat vuodesta toiseen, että motivaatio on paras opettaja. Useimmat ihmiset oppivat tekemään hyvin ja helposti asioita, joista he ovat kiinnostuneita ja jonka oppimiseen heillä on hyvä motivaatio. Sitä, onko jollakin henkilöllä motivaatiota ja kiinnostusta, on vaikea havaita ulkoapäin tai todistuksesta. (Kuten me kaikki tiedämme, arvosana tai suoriutumisarviointi voi kertoa enemmän opetuksen tasosta tai opettajasta kuin oppijan suoriutumisesta). Usein se on kuitenkin helppo saada selville kysymällä suoraan, mikä kiinnostaa ja miksi. Kiinnostuksen kohteesta on yleensä helppo puhua.
Myönnän kyllä, että olen kärsinyt vuosikausia huijarisyndroomasta: Minulla on ollut tunne, että olen täysin taidoton ja enkä osaa oikein mitään, mitä työtehtävässä vaaditaan tai ainakin toivotaan ja olen vain onnistunut huijaamaan muita uskomaan, että olen osaan ja pystyn tekemään toivottuja asioita. Nyt keski-ikäisenä alan vihdoin itsekin uskoa, että osaan jotain, jopa jotakin sellaista, mitä kaikki muut eivät osaa. Olen havainnut pikku hiljaa, että olen esimerkiksi usein parempi ja nopeampi erilaisissa tiedonhakutehtävissä kuin monet muut. Ja olisikin ihme kaiken saamani koulutuksen (informaatiotutkimus) ja harjoituksen (20 vuotta) jälkeen, jos en olisi parempi kuin suurin osa ihmisistä.
Pitkään kuitenkin uskoin vain osanneeni esiintyä vakuuttavasti ja saaneeni työpaikat pelkästään puhumalla uskottavasti muka-osaamisestani. Osasyynä on ollut se, että koulutukseni ei ole antanut valmiuksia tiettyyn ammattiin, vaan se on ns. yleistutkinto, yhteiskuntatieteistä. Toiseksi, olen monissa tehtävissäni ollut ainoa osaamisalani edustaja, ja joskus jopa ainoa naispuolinen, kun muut ovat edustaneet luonnontieteellistä osaamisaluetta ja olleet pääasiassa miehiä. Olen myös tehnyt paljon tehtäviä, joihin kukaan muu ei ole osannut minua opastaa vaan olen joutunut itse opettelemaan lähes kaiken tai jopa keksimään, mitä tehtäviä asiantuntijana teen. Aina edes esimies ei ole osannut kuvata minulle toivottuja tehtäviä tai lopputuloksiakaan. Olen siis ollut monella tavalla osaamisalueeni marginaalissa, pioneerina, jonka on uskallettava ja tehtävä usein tehtäviä, jotka ovat haastavia kenelle tahansa, koska ne ovat yksinkertaisesti uusia tai kertaluonteisia, kuten projektitehtävistä usein sanotaan. Ne eivät siis toistu samanlaisina enää seuraavan työntekijän kohdalla. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut hahmottamaan, mikä tehtävissäni on ollut yhteistä ja pysyvää projektien vaihtuessa. Ja monia asioita, kuten tieto- ja viestintätekniikan taitoja, olen oppinut seuraamalla muita ja opettelemalla itse yrityksen ja erehdyksen kautta - koska olen ollut kiinnostunut sovelluksista ja palveluista, vaikka itse tekniset yksityiskohdat tai koodi eivät minua kiehdokaan.
Olen ehkä ollut liiankin itsetietoinen ja -tyytyväinen, kunnes sairauteni mylläsi käsitykseni ja ajatukseni työelämästä. Nyt pelkään, että osaamiseni ei sittenkään riitä. Minulla ei ehkä ole riittävästi todisteita osaamisestani eikä riittävästi koulutusta. Olen myös tullut kollegoideni pariin viimeksi, joten joudun ehkä lähtemään ensimmäisenä, jos joku joutuu ylipäätään. Pelkään joutuvani työnhakuun vielä viisikymppisenäkin. Se olisi painajainen. Etsin ja haluan ennen kaikkea turvallisuutta ja pysyvyyttä, senkin uhalla, että en enää olisi niinkään tyytyväinen työtehtäviini kuin olen nyt. Olen huomannut, että huijarisyndrooma nostaa päätään mielessäni. Kompensaatioksi olen alkanut pitää ääntä itsestäni muiden työntekijöiden ollessa kuulolla. Toivottavasti pääsen taas joskus tasapainoon, jossa minun ei tarvitse olla äänessä ja pitää itseäni näkyvillä pysyäkseni esimiehen mielessä ja sitä myöten kiinni työssäni. Nyt voin kuitenkin toistaiseksi voimassa olevan työsopimukseni turvin vähän huokaista helpotuksesta, kun ei näin korona-aikaan tarvitse hakea töitä. Se on suuri etu, josta aion pitää kiinni, vaikka välillä joku asia harmittaisikin.
Kommentit
Lähetä kommentti