Elämän mielekkyys ja sairaus
Luin lehdestä erään ihmisen haastattelun. Hän kertoi siinä, miten hän oli yrittänyt päästä polvileikkaukseen. Hän täyttänyt paljon lomakkeita. Monissa niistä kysyttiin, että haittaako polvikipu tai sen toimimattomuus kaupassa käyntiä, autolla ajamista, työntekoa, imurointia. Yhdessäkään ei kysytty mitään liikunnan harrastamisesta tai harrastuksista ylipäätään. Jos harrastukset tuovat elämään mielekkyyttä ja liikuntaa pidetään tärkeänä terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisen kannalta, miksi niitä ei pidetä perusteena saada hoitoa sairauksiin tai vammoihin? “Riittääkö teille, että polveni ja olkapääni ovat siinä kunnossa, että pystyn ontumaan Ärrälle laatimaan pitkävedon ja sen jälkeen kapakkaan kumoamaan tuopin jos toisenkin?” haastateltu kysyy. Niin, jos joutuu luopumaan kaikesta, mikä on tuonut merkitystä elämään, on helppo hakea lohdutusta esimerkiksi alkoholista, joka vain huonontaa terveyttä.
Olen itsekin miettinyt tätä samaa ongelmaa. Minulla on jo nyt nivelrikko lonkissa ja toisessa olkapäässä. Nivelrikkoon ei ole hoitoa ja ainoa tapa “parantaa” se, on laittaa tekonivelet. Julkisessa terveydenhuollossa siihen ryhdytään vasta, kun kivut ovat niin pahat, että lääkkeidenkään avulla ei pysty nukkumaan. Minä haluaisin harrastaa astangajoogaa niin kauan kuin vielä pysyn pystyssä. Ja todennäköisesti pysyisin pidempään pystyssä, jos harrastaisin astangajoogaa, joka parantaa tasapainoa, ylläpitää lihasvoimaa ja parantaa samalla hapenottokykyä jne. Se tuo myös mielekkyyttä elämään, koska se on ollut tärkeä osa elämääni jo lähes 20 vuoden ajan.
Minä en halua lähteä kuntosalille. Inhoan kuntosaleja. Sen lisäksi kuntosaliharjoittelu rajoittaa mahdollisuuksia esimerkiksi näin pandemian aikaan: sitä voi tehdä vain kuntosalilla (josta voi saada viruksen toisilta ihmisiltä tai laitteiden pinnoilta). Lisäksi pitää huomioida se, että kuntosali voi olla täynnä ihmisiä joinakin kellonaikoina. Joogaa voin harrastaa lähes missä ja milloin vain. Ehkä minulla on väärä asenne. Onhan niitä muitakin lajeja, sanotaan. Mutta minä en halua opetella uutta lajia. Juuri se on ollut joogassa parasta, että sen jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen ja uutta opetellaan muutaman kerran vuodessa pikku hiljaa. Minä en nauti ryhmäliikunnasta tai joukkuepeleistä. Minun liikunnalliseen lahjakkuuteeni ei kuulu erilaisten liikesarjojen, koreografioiden tai tanssiliikkeiden oppimiskyky. Nautin siitä, että voin uppoutua tekemään samaa tuttua sarjaa ja unohtaa kaiken ympärilläni olevan.
Jooga useimmiten vähentää kipujani ja jotkin avaavat liikkeet tekevät liikkumisen ja elämisen monella tavalla helpommaksi, esim. pukemisen ja monet muut arkiset askareet. Juuri siksi on vaikea ymmärtää, että en voi saada muuta hoitoa kuin kipulääkkeitä tähän sairauteen. Haluaisin mieluummin vaikka sen tekonivelen, jos sen avulla pystyisi tekemään jonkinlaisia joogaharjoituksia ilman kipuja ja . Suostuisin myös ilomielin ihmiskoekaniiniksi erilaisille nivelrustoa korvaavien keinotekoisille materiaaleille, joita nivelrikkoon on kehitetty esim. Eläimille. Mutta sellaista ei koskaan ole ainakaan julkisella sektorilla tai työterveyshuollossa tarjolla.
Mietin usein, että koska kamelin selkä katkeaa ja joudun lopettamaan joogan. Se on välillä niin vaikeaa, että tulee itku, vaikkei mihinkään kohtaan sattuisikaan. Ja välillä huomaan, että joogaharjoitus ei tunnu ajatuksena kivalta, kun lihakset ja nivelet ovat niin tukossa ja jäykkiä, vaikka olisi tehnyt harjoituksen vain 2 päivää aiemmin. Kokonaan lopettaminen tuntuu kuitenkin liian isolta luopumiselta, ainakin vielä.
Olen jo joutunut luopumaan yhdestä rakkaasta harrastuksesta, moottoripyöräilystä, koska se aiheutti niin paljon kipuja. Toivon, ettei elämästä vielä alle 50-vuotiaana tule yhtä luopumisten sarjaa. Alan ymmärtää jo nyt niitä ikääntyneitä, jotka haluaisivat päättää elämänsä, koska se ei ole enää mielekästä kipujen vuoksi tai koska ei pysty enää tekemään sitä, mikä ennen tuotti mielihyvää ja mielekkyyttä elämään. Ajatuskin siitä tekee surulliseksi.
Olen itsekin miettinyt tätä samaa ongelmaa. Minulla on jo nyt nivelrikko lonkissa ja toisessa olkapäässä. Nivelrikkoon ei ole hoitoa ja ainoa tapa “parantaa” se, on laittaa tekonivelet. Julkisessa terveydenhuollossa siihen ryhdytään vasta, kun kivut ovat niin pahat, että lääkkeidenkään avulla ei pysty nukkumaan. Minä haluaisin harrastaa astangajoogaa niin kauan kuin vielä pysyn pystyssä. Ja todennäköisesti pysyisin pidempään pystyssä, jos harrastaisin astangajoogaa, joka parantaa tasapainoa, ylläpitää lihasvoimaa ja parantaa samalla hapenottokykyä jne. Se tuo myös mielekkyyttä elämään, koska se on ollut tärkeä osa elämääni jo lähes 20 vuoden ajan.
Minä en halua lähteä kuntosalille. Inhoan kuntosaleja. Sen lisäksi kuntosaliharjoittelu rajoittaa mahdollisuuksia esimerkiksi näin pandemian aikaan: sitä voi tehdä vain kuntosalilla (josta voi saada viruksen toisilta ihmisiltä tai laitteiden pinnoilta). Lisäksi pitää huomioida se, että kuntosali voi olla täynnä ihmisiä joinakin kellonaikoina. Joogaa voin harrastaa lähes missä ja milloin vain. Ehkä minulla on väärä asenne. Onhan niitä muitakin lajeja, sanotaan. Mutta minä en halua opetella uutta lajia. Juuri se on ollut joogassa parasta, että sen jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen ja uutta opetellaan muutaman kerran vuodessa pikku hiljaa. Minä en nauti ryhmäliikunnasta tai joukkuepeleistä. Minun liikunnalliseen lahjakkuuteeni ei kuulu erilaisten liikesarjojen, koreografioiden tai tanssiliikkeiden oppimiskyky. Nautin siitä, että voin uppoutua tekemään samaa tuttua sarjaa ja unohtaa kaiken ympärilläni olevan.
Jooga useimmiten vähentää kipujani ja jotkin avaavat liikkeet tekevät liikkumisen ja elämisen monella tavalla helpommaksi, esim. pukemisen ja monet muut arkiset askareet. Juuri siksi on vaikea ymmärtää, että en voi saada muuta hoitoa kuin kipulääkkeitä tähän sairauteen. Haluaisin mieluummin vaikka sen tekonivelen, jos sen avulla pystyisi tekemään jonkinlaisia joogaharjoituksia ilman kipuja ja . Suostuisin myös ilomielin ihmiskoekaniiniksi erilaisille nivelrustoa korvaavien keinotekoisille materiaaleille, joita nivelrikkoon on kehitetty esim. Eläimille. Mutta sellaista ei koskaan ole ainakaan julkisella sektorilla tai työterveyshuollossa tarjolla.
Mietin usein, että koska kamelin selkä katkeaa ja joudun lopettamaan joogan. Se on välillä niin vaikeaa, että tulee itku, vaikkei mihinkään kohtaan sattuisikaan. Ja välillä huomaan, että joogaharjoitus ei tunnu ajatuksena kivalta, kun lihakset ja nivelet ovat niin tukossa ja jäykkiä, vaikka olisi tehnyt harjoituksen vain 2 päivää aiemmin. Kokonaan lopettaminen tuntuu kuitenkin liian isolta luopumiselta, ainakin vielä.
Olen jo joutunut luopumaan yhdestä rakkaasta harrastuksesta, moottoripyöräilystä, koska se aiheutti niin paljon kipuja. Toivon, ettei elämästä vielä alle 50-vuotiaana tule yhtä luopumisten sarjaa. Alan ymmärtää jo nyt niitä ikääntyneitä, jotka haluaisivat päättää elämänsä, koska se ei ole enää mielekästä kipujen vuoksi tai koska ei pysty enää tekemään sitä, mikä ennen tuotti mielihyvää ja mielekkyyttä elämään. Ajatuskin siitä tekee surulliseksi.
Kommentit
Lähetä kommentti