Masennus vai lamaannus?

Pitkästä aikaa on satanut lunta. Talvi on aina ollut minulle vaikea. Varsinkin lapsuudessa lumentulo tarkoitti sitä, että elämä rajoittui lähes neljän seinän sisän, kun ei jaksanut kävellä useampaa kertaa päivässä ihmisten ilmoille. Käveleminen kouluunkin oli raskaampaa kuin lumettomaan aikaan. Ja hiihtäminen, se oli aina ihan kamalaa: kilpailu, pelko, paleleminen. Talvella myös matkustettiin vähemmän kuin kesällä. Nyt aikuisen voin tietysti valita ja olla menemättä hiihtämään. Voin lähteä ihmisten ilmoille autolla tai vaikka pyörällä lumesta huolimatta. Silti vieläkin lumi symboloi minulle raskautta ja hiljaisuutta, jollain tavalla myös vanhuutta ja kuolemaa. Monet sanovat, että minulla on väärä asenne. Että pitäisi yrittää innostua lumesta tai että pitäisi tehdä asioita, joissa lumesta on hyötyä ja iloa. Koska: voi olla, että kohta sitä ei enää ole. Ehkä niin on hyvä. Ehkä talvinen synkkä olotila loppuu siihen. Vai johtuuko kaikki vain siitä, että usein reipas ja aktiivinen syksy on ohi ja joulu? Tai siitä, että kevääseen on vielä monta, monta kuukautta… En tiedä.

Yritän muistella viime talvea. En edes muista, oliko viime talvena yhtään näin talvista päivää kuin nyt on ollut muutaman päivän. Ei tainnut olla paljon luntakaan. Sairastuminen on sumentanut paljon asioita ympäriltä. Nyt kuitenkin tuntuu, että on hyvä, ettei muista aivan tarkasti kaikkea. Muisti on armollinen. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että viime talvena ei ollut niin masentavaa. Se voi johtua pelosta: Kun pelkää, ei voi olla masentunut.

Tunnen syyllisyyttä edelleen siitä, että en ole nyt elämäni keväässä. Olen elossa ja ainakin toistaiseksi oireeton ja kasvaimeton. Silti en pysty olemaan enää yhtä onnellinen kuin vuosi sitten. Miksi? Koska pelkään edelleen. Onnellisuuden vastakohta ei lopultakaan ole masennus tai suru vaan pelko. Pahinta on, että en tiedä, milloin se loppuu - tai loppuuko se ikinä. Jos tämä ei olekaan masennusta vaan lamaannusta loputtoman pelon edessä… Enkä edes tiedä, mitä voisin tehdä tälle tunteelle, tai pikemminkin tunteettomuudelle. Kaikki tuntuu vähän turhalta ja tyhjältä. No, myönnettäköön, että osansa saattaa olla silläkin, että töitä on liian vähän, taas. Olen huomannut, että hetkittäin tunnen pieniä onnen tunteita. Ehkä täytyy vaan odottaa. En vain enää jaksaisi odottaa. Olen odottanut jo lähes vuoden, ensin kuvausta, sitten diagnoosia, sitten leikkausta, sitten onnellisuuden palaamista, sitten työn alkamista, sitten patologin analyysin tulosta, sitten kuvausten ja laboratoriotestien tuloksia, sitten pelon lakkaamista, sitten seuraavia tuloksia jne. Mutta, ehkä jonakin päivänä odottaminen loppuu… toivottavasti ennen kuin kuolen.