Väärä asenne

Sain kuin sainkin loman, 4 kokonaista päivää aikaa itselle. Päätän tehdä niin vähän “pakollisia” asioita kuin mahdollista. Keskityn pitämään itsestäni huolta ja rentoutumaan. Toivon kovasti, että saan nukuttua koko yön ja vielä pitkään aamullakin. Ja päiväunet on saatava joka päivä. Teen ruokaakin vain niin vähän kuin mahdollista. Onneksi Sauli on kotona ja tekee ruokaa kanssani. Muutenkin on hyvä, etten ole liian paljon yksin lomalla. Ajatukset alkavat niin helposti kiertää samaa rataa ja pelot nousta nurkista. Nyt haluaisin vain rentoutua enkä hautoa pahoja asioita. Onneksi on olemassa kirjoja, joilla saa ajatukset toisaalle. Ja onneksi minulla on kirjoja kotona, koska kirjasto on kiinni. Mietin paljon viime viikolla, että mitä sitten lomallani tekisin. Nyt tuntuu siltä, että en (onneksi) halua tehdä mitään. Yritän vain olla ja rauhoittua, liikkua ulkona ja levätä. Ja lukea. Onneksi sääkin on lomailuun sopiva, ei liian kuuma eikä liian kylmä. Rantakunnostakaan ei tarvitse huolehtia,

Olen kyllästynyt pelkäämään. Olen niin kurkkuani myöten täynnä sitä, että näen ja luen jatkuvasti toisten ihmisten juttuja. Luen heidän tarinoitaan, miten huonosti menee ja mitä huonoja uutisia he ovat saaneet lääkäriltään. Päätin lopettaa some-ryhmien seuraamisen nyt. Alussa ajattelin, että ne olisivat minulle tuki. Ja mahdollisuus jakaa omaa kokemusta sairaudestani. Toivoin ehkä, että niistä saisi tietoa siitä, miten selviytyä. Mutta ei. En koe niitä hiukkaakaan tukeviksi. Päinvastoin, niistä tuntuu tulevan vain ja ainoastaan pahoja ajatuksia. Ne saavat vellomaan sairaudessa. MInusta tuntuu, että pelkään nyt vielä enemmän kuolemaa. Sosiaalisen median vertaisryhmistä puuttuu jokin keskeinen tuki-elementti. Vertaistukiryhmissä, joissa tavataan kasvotusten, se syntyy paljon helpommin. Tunne siitä, että joku välittää, tukee ja lohduttaa. Saan enemmän tukea ja lohdutusta ystävältä ja rakkaaltani. Lukiessani toisten kokemuksia omista sairauksistaan, minusta tuntuu, että löydän samoja oi

Tänään on minun hyvänäpitopäivä. Aion vain kuunnella itseäni ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Muu saa tänään jäädä. Söin ihanan aamiaisen, terveellisen ja hyvänmakuisen. Kohta lähden hitaalle kävelylle aurinkoon. Lähden nauttimaan vihdoin kevään lämmöstä ja valosta. Rakastan tätä hentoa vihreyttä ja kauneutta, joka on vallannut luonnon. Kuuntelen itseäni: mitä mieleni ja kehoni tarvitsee. Luen jotain muuta kuin uutisia ikävistä asioista. Puen vain mukavia vaattteita. Ajattelen vain ihania asioita. Halaan ja suutelen Saulia. Pidän itse itseäni hyvänä. Olen kyllä viime kuukausina kuunnellut itseäni ja kehoani enemmän kuin koskaan. Olen kirjannut ylös kaikki oireeni ja kysymykseni lääkärille. Olen tunnustellut ja tuntenut kipuja ja kolotuksia, kuivuutta ja kireyttä, kylmää ja kuumaa, hyvää ja pahaa. Olen vannonut, että teen niille kaikille jotain. Kerron ääneen ja kysyn kysymästä päästyäni, että saan vastauksen siihen, mikä minua vaivaa. Haluan tietää olenko vieläkin sairas vai ovatko

Nyt on kulunut 5 viikkoa siitä, kun olin leikkauksessa. Lääkäri ei ole vieläkään soittanut patologin lausunnosta. Soitan sairaalaan ja saan kuulla toiselta sihteeriltä, että olisi pitänyt varata soittoaika. En voi ymmärtää, miksi minua pompotellaan näin. Ajanvarauspalvelu on suljettu tältä päivältä. Joudun odottamaan vielä yhden päivän, huomiseen. Miksi kukaan ei kertonut jo sairaalasta lähtiessä, että pitäisi varata itse soittoaika, jos haluaa puhua lääkärin kanssa? Miksi sain paperin, jossa pyydettiin soittamaan sihteerille? Miksi pitää aina vain odottaa? En kestä, en pysty. Olen luullut olevani tyyni ja seesteinen. En ole. Yhtäkkiä kaikki pienetkin asiat tuntuvat suunnattomilta esteiltä. Suututtaa ja itkettää. Säälin kuolevaa itseäni. En ansaitse tällaista kohtelua. Laitan taas palautetta sairaalaan. Miksi? En voi ymmärtää tätä. Tekee mieli soittaa johonkin ja valittaa. Mutta ei ole mitään paikkaa, mihin voisi valittaa. Olen pettynyt. Luotan suomalaisiin lääkäreihin, ehkä liikaakin

Saan töissä esimieheltä tietoja, joita en haluaisi. Vuosia odottamani kevätloma on vaakalaudalla. Sitä ei voida vahvistaa, koska korona uhkaa kollegoideni selviytymistä tehtävistä, jos olen poissa. Syyslomaa tai joululomaa ei ollut, koska lomapäiviä ei riittänyt. Talviloma peruuntui, koska sairastuin. Ja nyt tämäkin vielä. En kestä. Itku on lähellä. Palaverin jälkeen itken. Olen odottanut tätä lomaa vuosia. Toukokuu on vuoden paras kuukausi. Olen unelmoinut siitä, että voisin pitää viikon loman vuoden parhaaseen aikaan. Ja nyt en saa pitää sitä, vaikka lomaa on kertynyt riittävästi. Työmotivaatio laski juuri nollaan. Nyt teen vain sen, mikä on ihan pakko. Muuten en tee mitään. Ehkä minulla on vain väärä asenne, mutta... Minusta ei tunnu siltä. Yritän sanoa, että ei se mitään, näitä tulee vielä. Mutta entä jos ei tulekaan? Entä jos ei tule? Entä jos kuolen ennen seuraavaa toukokuuta? Entä jos en ehdi pitää lomaa ollenkaan? Tämä ei voi olla totta! En suostu tähän. Työkaveri on anonut lom

Nyt on kulunut 4 viikkoa leikkauksesta. Omakannassa ei ole vieläkään patologin lausuntoa. Soitan sairaalaan, kuten saamani ohje kuuluu. Sihteeri sanoo, että lausunto on siellä, mutta lääkäri ei ole sitä käsitellyt. Minun pitää vaan jatkaa odottamista. Tuntuu epäreilulta. Olen jo odottanut 4 pitkää viikkoa. Kuinka kauan pitää vielä odottaa? En voi käsittää, että ei ole mahdollista ottaa mitään yhteyttä lääkäriin suoraan. Haluaisin esittää hänelle kysymyksiä lähetteistä, jotka hän on tehnyt ennen seuraavaa käyntiä. Niistä olen sentään saanut tiedot postissa, kirjeenä. En halunnut saada patologin lausuntoa paperille kirjoitettuna. Pelkäsin saada postia, jossa kohtaloni olisi kuvattu neutraalein sanoin, kylmästi ja suoraan. Minulla oli varmaan väärä asenne. Pyysin, että lääkäri soittaisi sen sijaan, kertoisi ääneen, miten asiat ovat. Sitten voisin kysyä, pyytää tarkennusta, selitystä tai tulkintaa. Voisin kysyä, mitä muita hoitomahdollisuuksia on kuin leikkaus. Kysyä, onko jotain lääkettä,

Eka työpäivä. Ajattelen ja yritän keskittyä siihen, että vain olen. En pysty kuitenkaan. Onneksi mitään palavereja ei ole juuri tänään. Yritän lukea sähköposteja, mutta suurin osa niistä on tarpeettomia. En saa otetta motivaatiosta. En silti ole huolissani. Olen itselleni armollinen, kerrankin. Ehkä sitten parin päivän päästä, tai ensi viikolla, olen taas tuottava kansalainen. Nyt vain yritän jaksaa istua päivän loppuun ja lukea ajatuksella edes. Huomaan kuitenkin, että palaan vanhoihin huonoihin tapoihin. En pysty tekemään yhtä asiaa kerrallaan loppuun. Hypin ruudulla ikkunasta toiseen ja asiasta toiseen. Pitäisi harjoitella keskittymään. Aivot tarvitsevat treeniä keskittymisessä. Ehkä sitten ensi viikolla. Tai sitten kun saan sen kirjan, jossa on keskittymisharjoituksia. Kunhan nyt kirjasto avautuisi taas. Työpäivän jälkeen olen tyytyväinen. Ensimmäinen päivä on ohi. En ole edes juurikaan väsynyt. Olen valmis lähtemään kävelylle. Tämä on uskomatonta. Olen pelännyt ihan turhaan. Heti

Olen kertonut sairastumisestani vain harvoille ja valituille ystäville ja perheelle. Joillekin tuntuu olevan todella vaikeaa käsitellä tietoa tästä sairaudesta. He yrittävät pitää yllä positiivista ilmapiiriä väkisin. Minua ärsyttää suunnattomasti viittauksetkin siihen, että paranen paremmin, jos asennoidun positiivisesti. Jollain tasolla ymmärrän sen, että kun pelottaa, on parempi torjua ikävät asiat ja keskittyä siihen, että “kyllä se siitä”. Ikävä kyllä, minä en voi tehdä niin. En vain pysty huijaamaan itseäni ajattelemaan niin, älyllisesti epärehellisesti. Asiasta on myös tehty paljon tutkimuksia: Eräässä artikkelissa Syöpä ei katso asennetta, todetaan, että: “Vuosittain diagnoosin saa noin 30 000 eri-ikäistä suomalaista, joista noin kaksi kolmesta paranee. Entä se yksi kolmasosa? Paranisivatko he syövästä todennäköisemmin, jos he olisivat reippaampia ja iloisempia ja taistelisivat syöpää vastaan positiivisella asenteella? Tutkimusten mukaan vastaus on selkeä: ei. Tähän lopputuloks

Pari päivää työn alkuun. Mietin, miten pystyn keskittymään, kun päässä pyörii kuolema ja elämätön elämä. Arki on parasta lääkettä, sanotaan. Mutta entä jos ei pysty enää arkeen? Jos pää vaan on toimimaton ja keskittyminen ei onnistu? Jos ei ole tässä maailmassa? Tai jos itkettää koko ajan? Tai entä jos ei vaan kiinnosta enää, oma työ tai työ ylipäätään? Voiko päästä sairaslomalle sen vuoksi, että ei pysty ajattelemaan muuta kuin kuolemaa? Ehkä minulla on väärä asenne. Ehkä työ on sittenkin pelastus. No, minä kyllä todellakin haluan aloittaa työt. Enkä vähiten sen vuoksi, että palkkaani on jo leikattu 20 % pitkän sairasloman vuoksi. En edes tiennyt, että niin voi käydä. Luulin voivani olla ainakin 3 kk täydellä palkalla sairaslomalla, kuten kuntasektorilla voi olla. Mutta ei, ei valtiolla, ainakaan enää. Nyt täytyy sinnitellä ainakin 2 kk töissä ennen seuraavaa sairaslomaa. Sen jälkeen sairautta ei katsota samaksi sairaudeksi ja laskeminen aloitetaan alusta. Vielä on armonaikaa 2 päivää

Viimeinen sairaslomapäivä on käsillä. Haluaisin jotenkin juhlistaa tätä päivää. Syytä juhlaan ei kuitenkaan ole: "Kun turvallisuudentunne on rikottu, kaikki on rikottu", kuten eräs toinen blogisti kirjoitti. Lisäksi palkkaani on alennettu 20 %:lla koko menneen kuukauden osalta, joten rahaa juhlistamiseen ei liikene. Ja koronavirus on tuolla ulkona edelleen ja me ollaan täällä kotona sitä paossa. Välillä tulee samanlainen tunnelma kuin olisin Sir Elwoodin Hiljaisten värien laulun sanoin Viimeisellä rannalla: “Isä seisoo rannalla, ja ase kourassa myrskyä odottaa/ Äiti painaa pikkusiskon syliin, kun taivas oudosti iltaisin punertaa. Veljestä kuulin viimeksi kun tuli kirje vierailta mailta./ Kertoi voivansa hyvin, mutta sanoi että tilanne näyttää täällä myös pirun pahalta. Tää on kymmenen tikkua laudalla./ Me ollaan piilossa viimeisellä rannalla/ Eikä kukaan meitä enää etsi, tää on tyhjä ja loputon leikki./ Ja vain tuuli kuiskaa: "kaikki pois piilostaan” Setä on jotenkin se

Kaipaan ihmisiä ja elämää. Haluaisin nähdä Pauliinan uuden kodin. Mutta korona-viruksen vuoksi en voi mennä kylään. Olen turhautunut ja vihainen, että elämäni arvokkaat päivät tuhlaantuvat tällä tavalla. Haluaisin tehdä niin monia asioita juuri nyt. Käydä ystävien kanssa kahvilla tai viinilasillisella, syödä ravintolassa ja erityisesti käydä saunassa ja uimassa meressä. Haluaisin myös käydä teatterissa, näyttelyissä, keikoilla ja elokuvissa. Nyt voi vain samoilla metsissä ja sielläkin voi olla ruuhkaa, nuotio- ja levähdyspaikoilla. Metsissä liikkuminen on ihanaa ja se kuuluu arkeeni, mutta kaipaan kyllä kauppoja, kahviloita ja erityisesti kirjastoja. Toivon sydämeni pohjasta, että tämä korona-aika päättyy viimeistään kesällä. Maailmassa on iso virhe, jos ei pääse kesäpäivänä torille kahvittelemaan. Tai kesäiltana terassille. Toivon myös, että tämä pelonsekainen ahdistus päättyy ja kaupassakin voi asioida taas ilman pelkoa. Pelkään varmasti silti, ainakin vielä vuoden, korona-tartuntaa.

Olen maannut sängyssä koko aamupäivän. Olen lukenut kirjaa ja paennut todellisuutta. Haluaisin löytää kirjoista jonkin päämäärän, jota kohti kulkea. Haluaisin tavoitella jotakin, josta voisin sanoa: tämän haluan vielä saavuttaa, sitten voin kuolla pois. Mutta minä en ole kirjan sankari. Minä en tiedä, mitä haluaisin saavuttaa. En tiedä uskaltaisinko edes tavoitella jotain, vaikka tietäisin, mitä haluaisin saavuttaa. Se voisi jäädä kesken tai tyssätä heti alkuunsa, jos seurannassa tulisikin huonoja uutisia. Pelkää koko ajan sen jäävän kesken tai menevän väärin jotenkin. “Mutta ei kukaan voi elää carpe diem, että ei sovi mitään edes ensi viikolle”, kuten eräs blogin kirjoittaja totesi. Että ei suunnittele mitään tai edes ajattele tulevaisuutta. Että ei toivo tai halua mitään enempää kuin vain olla tässä ja nyt. Että pitää mahdollisena elämän loppumista milloin tahansa. Haluaisin ennen vain olla minä ja elää elämääni vielä ainakin 20 vuotta. Mitä tekisin sillä ajalla? Rakastaisin elämää j

Aurinko paistaa täydeltä terältä. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat masennuksen pahenevan keväällä, kun luonnon ja oman mielentilan välillä on niin suuri ero. En ole edelleenkään masentunut. Silti auringonpaiste tuntuu pahalta, liian kovalta ja raa’alta. Haluan piiloutua pimeyteen, maata kolossa pensaiden alla ja tunnelmoida kynttilänvalossa. En halua tulla nähdyksi ja arvioiduksi. Haluan olla rauhassa ja suojassa kaikelta, varsinkin katseilta. Päätän mennä ulos vasta illan hämärässä. Nyt keskityn kirjaan ja televisioon ja suljen verhot auringolta. Mietin, miten kerron sairaudestani työkavereille. En haluaisi kertoa kasvaimesta. En oikein tiedä miksi. Tuntuu siltä, että se asettaisi minut alttiiksi… niin, mille? Arvioinnille ja epäilyille, etten selviä töistäni. Se olisi heikkous, johon voitaisiin vedota, jos teen virheitä. Toisaalta, esimies tietää sairaudestani jo nyt. Se voi vaikuttaa hänen arviointiinsa taidoistani tai mahdollisuksistani ottaa vastaan lisävastuuta tai uusia teht

Viikko sairaslomaa jäljellä. En jännitä töihin menoa. Silti sisällä on pieni pelko: Mitä jos en pystykään keskittymään tarpeeksi? Entä jos uuvun, vaikka nyt ei tunnu siltä? Entä jos töissä alkaa itkettää? Onneksi ei tarvitse mennä työpaikalle. Matka julkisilla kulkuneuvoilla olisi korona-viruksen pelossa kamala. Lisäksi saan totutella ensimmäisellä viikolla työntekoon 3 päivää, sitten on yksi lomapäivä ja pari pyhäpäivää. Vasta kahden viikon päästä joudun tositoimiin. Oikeastaan työn aloittaminen tuntuu hyvältä. Se on paluu normaaliin. Työpäivinä on myös muuta ajateltavaa kuin kasvain. Odotan sitä hetkeä, jolloin unohdan sen. Epäilen syvästi, että sitä hetkeä ei tule. Odotan silti. Odotan ja odotan, jotain tapahtuvaksi. Sairaalasta ei ole kuulunut mitään. Patologin lausuntoa ei kuulu. Elämä tuntuu kulkevan ohi odottaessa. Odottaminen johtuu tietenkin myös Korona-epidemiasta. Normaaleja menoja ei ole, on vain tämä hetki ja odotus tulevasta. Yhtäkkiä tuntuukin hyvältä olla tässä ja nyt

Olen taas koko aamun kahlannut verkkosivuja, joissa ihmiset kertovat kasvaimistaan ja elämistään niiden kanssa. Monissa tarinoissa toistuu sanat taistelu ja selviäminen. Pari päivää sitten kirjoitin hyvästä onnesta ja siitä, etten usko sen tulevan itsestään. Uskon, että sen eteen pitää tehdä jotakin, maksimoida hyvän onnen mahdollisuudet. Tai, ei ainakaan pidä sabotoida sen mahdollisuuksia. En kuitenkaan usko, että mistä tahansa voi “selvitä” pelkästään kovasti omavoimaisesti ja reippaasti yrittämällä ja iloisella tai positiivisella asenteella. Ihminen voi mahdollistaa hyvän onnen toteutumisen antamalla sille tilaa ja aikaa. Sen sijaan en usko, että hyvää onnea voisi “ostaa” tekemällä joitakin asioita “oikein” tai elämällä oikein - sitä kutsutaan taikauskoksi, tai joissakin tapauksissa uskonnoksi. Jo 1800-luvulla sosiologi Emile Durkheim arveli, että ihmisten kokema pyhyys on yhteisön voimaa ja avunantoa yksilön kohdatessa onnettomuuden (tai pelätessään sen toteutumista) ja erilaiset p

Kevät tulee ja linnut laulaa. Minua masentaa, kun en pysty iloitsemaan siitä. Yleensä tähän aikaan vuodesta olen aina hyvällä tuulella. Nyt en ole. Ensimmäistä kertaa vuosiin suunnittelin lomaa jo toukokuulle ja lyhyttä matkaa vaikka Amsterdamiin. Nyt ei huvita. Pauliinakaan ei pääse matkalle mukaan. Ehkä sitten ensi vuonna. Jos ensi vuotta tulee koskaan. Tämä on niin väärin! Miksi minulle ei suotu yhtä kokonaista vuotta 38 päivän lomista nauttimiseen? Miksi juuri nyt piti tulla tämä sairaus?!!!  Metsässä katselen puita ja melkein näen vaaleanvihreät lehden alut. On melkein huhtikuu ja valoisaa riittää myöhään iltaan, kun kesäaika alkaa huomenna. Nyt olisi juuri se aika vuodesta, kun nauttisin pyöräilystä ja lenkkeilystä metsässä. Nyt en voi edes kävellä kovin vauhdikkaasti, ettei tule hiki. Pyöräillä en uskalla, koska äkkinäiset ohjausliikkeet voivat olla haitallisia haavan paranemisen kannalta. Ainoa kevääseen liittyvä asia, mitä voin tehdä, on maata sängyssä ja katsella keväistyv

Olen syönyt aamupalaa, katsonut uutiset ja käynyt kävelyllä. Kellon on silti vasta 10.30. Avaan television ja katselen yöllä tallennettua ohjelmaa. Fitness-yrittäjiksi kuvattu pariskunta tekee iltajumppaa sängyllä ja hokee: “Tunnen kiitollisuutta ja iloa.” Olen järkyttynyt. Uskovatko he oikeasti, että kiitollisuus ja ilo syntyvät oikeasti hokemalla? Kunpa se olisikin niin helppoa. Minä olen kiitollinen ja iloinen monista asioista: pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottamista ilmaisesta koulutuksesta - ja etenkin nyt - edullisesta terveydenhuollosta. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun sairaalan hoitopäivämaksut tai kalliiden verenohennuslääkkeiden ostaminen eivät aiheuta minulle päänvaivaa. Mutta juuri tällä hetkellä en osaa tuntea kiitollisuutta. Olen kyllä tietoinen, että asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla voisi olla kipuja tai pahoinvointia sytostaattihoidoista. Voisin olla myös yksin asuva, masentunut tai fyysisesti kyvytön hoitamaan asioitani. Kasvaimia olisi voinut löyt

Tänään heti aamupalan jälkeen Sauli vie minut terveyskeskukseen. Haavan sulkevat hakaset poistetaan. Parin päivän kuluttua saan mennä vihdoin saunaan. Suihkussa olen käynyt joka päivä. Se ei ole ihan sama asia kuin saunominen. Olen kaivannut hiljaista istumista ja kiukaan rasahtelua. Se on senkaltaista meditaatiota, johon minäkin pystyn. Toinen meditaation muoto, jota kaipaan, on jooga. Se on aina saanut pääni kuntoon, tai siihen keskittyminen lähinnä. Nyt ei ole oikein mitään, millä saisi ajatukset kytkettyä pois päältä. Ne vain pyörivät omaa rataansa. Vaikka yrittäisin keskittyä lukemaan tai nukkumaan, pelottavat ja surulliset ajatukset saattavat hyökätä kimppuun äkkiarvaamatta. Joogassa myös kuuntelen ruumistani parhaiten, sen kipuja ja kolhuja, mutta myös voimaa ja terveyttä. Nyt olen vain turta, en tunne kipua ja voimaakin vain harvoin. Terveydestäni en tiedä juuri mitään, paitsi että nivelrikkoista lonkkaa ei nyt kolota ja pitkään kipuillut käsikin on melkein kivuton. Pitäisi var

On jälleen maanantai, mutta en vieläkään mene töihin. Sairaslomaa on jäljellä vielä 2 viikkoa. Tunnen itseni fyysisesti terveeksi. Mieli vain tuntuu olevan turta edelleen. Lähden ulos, vaikka ulkona on satanut räntää ja maa on jäässä. Pyydän Saulia auttamaan talvikengät jalkaan, etten kaadu kävelyllä. Ulkona on synkkää ja harmaata. Kävelen nopeasti, että pääsisin pian sisälle. Ylämäkeen kävellessä tunnen pieniä pistoksia sydämen tienoilla. Pelästyn ja hidastan vauhtia. Olenko kävellyt liian pitkän lenkin, pohdin itsekseni. Hengitän syvään ja tunnen taas pistoksia. Päätän kävellä kotiin niin hitaasti kuin osaan. Kotona mietin, miten on mahdollista, että minulla ei ole omaa lääkäriä, jolle voisin soittaa ja jolta voisin kysyä terveyteen liittyvistä asioista. Suomalainen terveydenhuolto ei selvästikään toimi. Vakavastikin sairas potilas jää edelleen yksin vuonna 2020. Pitäisi olla vähintään sairaanhoitaja, joka tuntisi minut ja jolta voisin aina halutessani kysyä neuvoja, mistä tahansa te

Herään tunteeseen, että joku katselee minua. Se ei ole Sauli, hän nukkuu. Se ei ole myöskään kissa, joka istuu ikkunalla. Ehkä se olen minä itse, joka katselee sisäänpäin, tunnustelee tunteita ja analysoi ajatuksia. Olen aina inhonnut ihmisiä, jotka tuijottavat vain omaan napaansa. Nyt olen itse sellainen. Haluaisin kiinnostua jostakin muusta, toisista ihmisistä, poliittisista päätöksistä ja yhteiskunnasta, vaikka edes korona-viruksesta ja uutisista tai vajaan viikon päästä alkavasta työstä. Mikään ei oikein kosketa eikä tunnu miltään. Nyt kai pitäisi olla tyytyväinen siitä, että en tunne tarvetta tehdä mitään, mennä minnekään tai edes olla mitään. Mutta en ole. Minun tekee mieli ruoskia itseäni: “Olen esittänyt olevani mies/ Joka en ole./ Koska kuvittelin olevani mies/ Joka en ollut./ Niin kauan että häpeän/ Kun katson silmiin sinua./ Niin kauan että hellät kätesi /Satuttavat minua. /Häpeän, häpeän, häpeän./ Ruoski minusta esiin se mies/ Joka oon, joka oon, joka oon/ Mutta joka en ole

Aamulla herätessäni mieleeni tuli kauhea ajatus: saatan kuolla ennen kuin rakas kissani. Oli pakko varmistaa heti Saulilta, ettei hän antaisi kissaa pois. Halusin myös vakuutuksen, että hän veisi kissan eläinlääkärille joka vuosi. Sauli lupasi pitää huolta kissasta ja viedä lääkäriin. Tein itselleni kalenterimuistutuksen, että teen Saulille kissanhoito-ohjeen, listan kriteereistä ruuan valintaan ja ohjeen käyttäytymisen tarkkailusta mahdollisten muutosten varalta. Samalla mietin, että olisipa oman hoitoni suunnitteleminen yhtä yksinkertaista. Olisi hienoa, jos voisin tehdä listan asioista, joita voisin tarkkailla omassa käyttäytymisessäni mahdollisten kipujen varalta. Minä osaan kertoa kivuistani sanoin, mutta usein sitä ei vain tule sanotuksi ääneen, ei aina edes lääkärille tai lähimmille ihmisille. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa, omasta terveydestä huolehtiminen. Minulla on kai väärä asenne. Olen kyllä joskus listannut asioita lääkärille mennessäni. Ja olen myös saanut usein kysy

On vappu, mutta ei tunnu yhtään siltä, kun ei voi mennä kaupungille juhlimaan muiden kanssa. Väistämättä taas mietin, että onko tämä coronavappu viimeinen vappu, jonka elän. Toivon syvästi että ei. Haluaisin juuri vappuna nauttia kauniista luonnosta ja vapun hengen tuomasta yhteisöllisyyden tunteesta. Voi olla, että vappuja tulee ja menee enkä enää edes muista näitä ajatuksiani. Nyt on kuitenkin vähän maailmanlopun tunnelma, vaikka tiedänkin, ettei maailma tähän lopu. Minä sen sijaan en välttämättä ole maailmassa ensi vappuna ja se ajatus tuntuu katkeralta. Kaikki sanovat, että näin ei saa ajatella, mutta en ymmärrä sitä. Miksi ei saisi, kun se voi olla totta… Se, että kuka tahansa meistä voi kuolla milloin tahansa - ja minä vielä todennäköisemmin kuin terve ihminen - se on totuus. Onneksi en ole tänäkään vappuna yksin, se olisi vielä pahempaa. Sauli on kotona ja suunnitelmissa on brunssi kahdelle. Suunnitelman toteuttamista vaikeuttaa vain Saulin migreeni. Ajattelin lähteä brunssin jä