Selvitä hengissä vai selvitä hengiltä
Olen maannut sängyssä koko aamupäivän. Olen lukenut kirjaa ja paennut todellisuutta. Haluaisin löytää kirjoista jonkin päämäärän, jota kohti kulkea. Haluaisin tavoitella jotakin, josta voisin sanoa: tämän haluan vielä saavuttaa, sitten voin kuolla pois. Mutta minä en ole kirjan sankari. Minä en tiedä, mitä haluaisin saavuttaa. En tiedä uskaltaisinko edes tavoitella jotain, vaikka tietäisin, mitä haluaisin saavuttaa. Se voisi jäädä kesken tai tyssätä heti alkuunsa, jos seurannassa tulisikin huonoja uutisia. Pelkää koko ajan sen jäävän kesken tai menevän väärin jotenkin. “Mutta ei kukaan voi elää carpe diem, että ei sovi mitään edes ensi viikolle”, kuten eräs blogin kirjoittaja totesi. Että ei suunnittele mitään tai edes ajattele tulevaisuutta. Että ei toivo tai halua mitään enempää kuin vain olla tässä ja nyt. Että pitää mahdollisena elämän loppumista milloin tahansa.
Haluaisin ennen vain olla minä ja elää elämääni vielä ainakin 20 vuotta. Mitä tekisin sillä ajalla? Rakastaisin elämää ja rakkaita ihmisiä ja eläimiä, rakastaisin lujaa. En tavoittele kuuta taivaalta enkä sankaritekoja. Haluan vain olla olemassa ja tehdä pieniä kivoja asioita ystävien ja rakkaiden kanssa. Haluan nauttia elämästä, mutta en tiedä pystynkö enää nauttimaan.
Periaatteessa olen kai nyt “terve kunnes toisin todistetaan”. Uusi kasvain on “vain riski”, joka ei ehkä toteudu tai toteutuu vasta vuosien kuluttua tai tulee jokin toisenlainen kasvain. Olenko nyt siis “selvinnyt” syövästä? En ole. Olenko selvinnyt sitten viiden tai kymmen vuoden kuluttua, jos seuranta lopetetaan? En usko ajattelevani niin silloinkaan. Kuten eräs blogin kirjoittaja asian esittää: “Miten tästä kukaan ylipäätään selviää? Mikä on sen vaihtoehto, mitä tarkoittaa, että ei selviä? Menettää järkensä? Kuolee pois? Pitää vain lähteä selviytymään, hetkestä toiseen, päivä kerrallaan.” Olen jo käynyt läpi yhden vuosia kestäneen kriisin, osittain kilpirauhasen vajaatoiminnasta johtuneen masennuksen. En jaksaisi enää toista kriisiä tässä elämässä. Mutta nyt on pakko. Ja samalla tiedän, että selviäminen ei ole minulle vaihtoehto.
Olen selvinnyt elämässäni liian monesta asiasta jo. Selvinnyt melkein hengiltä. Olen mestariselviytyjä. Voin keksiä loputtomasti asioita, joita “pitää tehdä”, että selviäisin terveenä, järjissäni, ilman (liiallista) häpeää, ilman suurta kipua jne… Samalla kuitenkin hukkaan itseni ja elämästä tulee pelkkää suorittamista. Vuosien aikana olen pikku hiljaa opetellut luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. En tunne enää syyllisyyttä, jos jonakin päivänä niska-hartiajumppa jää tekemättä, eikä sitä tarvitse “korvata” jälkikäteen tekemällä toisena päivänä kaksin verroin. En enää pelkää myöntää, että olen väsynyt tai että tarvitsen toista ihmistä ja läheisyyttä. Mutta juuri kriisin tullen pelkään, että palaan vanhoihin ajattelutottumuksiin, suorittamiseen, pelkoihin ja armottomuuteen ja niiden seurauksena syntyvään häpeään. Häpeään siitä, että olen huono, epäonnistuja, pelkuri tai todella nolo. Nyt on vain annettava itselleen armoa, luotettava siihen, että asiat hoituvat ilman minuakin.
Minun pitää ja täytyy keskittyä olennaiseen, olemiseen ja tuntemiseen, etten tekisi koko ajan kaikkea, mikä “pitää” ja “täytyy”. Ja etten suorittaisi sitäkin etten suorita. Tässä tilanteessa sen toteuttaminen on vain aika vaikeaa: Oleminen ja tunteminen tuottavat tuskaa ja lisäävät pelkoja. Helpointa olisi vain paeta tunteita ja keskittyä tekemiseen. Tiedän, että tarvitsisin vertaistukea, mutta tapaavat ryhmät on lakkautettu koronan takia enkä koe some-ryhmiä riittäviksi. Nyt voin vain odottaa ja toivoa parasta.
Haluaisin ennen vain olla minä ja elää elämääni vielä ainakin 20 vuotta. Mitä tekisin sillä ajalla? Rakastaisin elämää ja rakkaita ihmisiä ja eläimiä, rakastaisin lujaa. En tavoittele kuuta taivaalta enkä sankaritekoja. Haluan vain olla olemassa ja tehdä pieniä kivoja asioita ystävien ja rakkaiden kanssa. Haluan nauttia elämästä, mutta en tiedä pystynkö enää nauttimaan.
Periaatteessa olen kai nyt “terve kunnes toisin todistetaan”. Uusi kasvain on “vain riski”, joka ei ehkä toteudu tai toteutuu vasta vuosien kuluttua tai tulee jokin toisenlainen kasvain. Olenko nyt siis “selvinnyt” syövästä? En ole. Olenko selvinnyt sitten viiden tai kymmen vuoden kuluttua, jos seuranta lopetetaan? En usko ajattelevani niin silloinkaan. Kuten eräs blogin kirjoittaja asian esittää: “Miten tästä kukaan ylipäätään selviää? Mikä on sen vaihtoehto, mitä tarkoittaa, että ei selviä? Menettää järkensä? Kuolee pois? Pitää vain lähteä selviytymään, hetkestä toiseen, päivä kerrallaan.” Olen jo käynyt läpi yhden vuosia kestäneen kriisin, osittain kilpirauhasen vajaatoiminnasta johtuneen masennuksen. En jaksaisi enää toista kriisiä tässä elämässä. Mutta nyt on pakko. Ja samalla tiedän, että selviäminen ei ole minulle vaihtoehto.
Olen selvinnyt elämässäni liian monesta asiasta jo. Selvinnyt melkein hengiltä. Olen mestariselviytyjä. Voin keksiä loputtomasti asioita, joita “pitää tehdä”, että selviäisin terveenä, järjissäni, ilman (liiallista) häpeää, ilman suurta kipua jne… Samalla kuitenkin hukkaan itseni ja elämästä tulee pelkkää suorittamista. Vuosien aikana olen pikku hiljaa opetellut luovuttamaan ja antamaan itselleni armoa. En tunne enää syyllisyyttä, jos jonakin päivänä niska-hartiajumppa jää tekemättä, eikä sitä tarvitse “korvata” jälkikäteen tekemällä toisena päivänä kaksin verroin. En enää pelkää myöntää, että olen väsynyt tai että tarvitsen toista ihmistä ja läheisyyttä. Mutta juuri kriisin tullen pelkään, että palaan vanhoihin ajattelutottumuksiin, suorittamiseen, pelkoihin ja armottomuuteen ja niiden seurauksena syntyvään häpeään. Häpeään siitä, että olen huono, epäonnistuja, pelkuri tai todella nolo. Nyt on vain annettava itselleen armoa, luotettava siihen, että asiat hoituvat ilman minuakin.
Minun pitää ja täytyy keskittyä olennaiseen, olemiseen ja tuntemiseen, etten tekisi koko ajan kaikkea, mikä “pitää” ja “täytyy”. Ja etten suorittaisi sitäkin etten suorita. Tässä tilanteessa sen toteuttaminen on vain aika vaikeaa: Oleminen ja tunteminen tuottavat tuskaa ja lisäävät pelkoja. Helpointa olisi vain paeta tunteita ja keskittyä tekemiseen. Tiedän, että tarvitsisin vertaistukea, mutta tapaavat ryhmät on lakkautettu koronan takia enkä koe some-ryhmiä riittäviksi. Nyt voin vain odottaa ja toivoa parasta.
Kommentit
Lähetä kommentti