Minun tehtäväni, minun velvollisuuteni?
Nyt on taas kulunut 3 kk, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain. Tällä kertaa juuri mikään ei ole muuttunut minun elämässäni. Sen sijaan läheiset ovat tulleet yhä riippuvaisemmiksi minusta: Isän keuhkoista löydettiin kasvain ja äiti on minun ja siskoni tuoman ruuan varassa. Isän kasvain leikattiin ja se onnistui hyvin. Ja äitille voi tilata ruokaa onneksi suoraan kaupasta kotiin tuotuna. Mutta silti, se tunne, että he eivät tule toimeen ilman minua, kasvaa päivä päivältä. Ja samaan aikaan tiedän, että en kykene “hoitamaan heitä hautaan”. En vaan pysty edes ajattelemaan sitä mahdoltisuutta, että muuttaisin heidän luokseen pitämään heistä huolta joka päivä. Pitää siis valmistautua taisteluun heidän puolestaan - että heillä olisi inhimillinen vanhuus. Isä on onneksi jo päässyt sosiaalihuollon piiriin ja pääsee ehkä viimein, jos vaan suostuu, muuttamaan palvelutaloon. Siellä on sentään päiväaikaan henkilökuntaa paikalla ja joku pitää vähän silmällä ainakin joskus. Siellä saa myös joka päivä