Minun tehtäväni, minun velvollisuuteni?

Nyt on taas kulunut 3 kk, kun viimeksi kirjoitin tänne jotain. Tällä kertaa juuri mikään ei ole muuttunut minun elämässäni. Sen sijaan läheiset ovat tulleet yhä riippuvaisemmiksi minusta: Isän keuhkoista löydettiin kasvain ja äiti on minun ja siskoni tuoman ruuan varassa. Isän kasvain leikattiin ja se onnistui hyvin. Ja äitille voi tilata ruokaa onneksi suoraan kaupasta kotiin tuotuna. Mutta silti, se tunne, että he eivät tule toimeen ilman minua, kasvaa päivä päivältä. Ja samaan aikaan tiedän, että en kykene “hoitamaan heitä hautaan”. En vaan pysty edes ajattelemaan sitä mahdoltisuutta, että muuttaisin heidän luokseen pitämään heistä huolta joka päivä. Pitää siis valmistautua taisteluun heidän puolestaan - että heillä olisi inhimillinen vanhuus.

Isä on onneksi jo päässyt sosiaalihuollon piiriin ja pääsee ehkä viimein, jos vaan suostuu, muuttamaan palvelutaloon. Siellä on sentään päiväaikaan henkilökuntaa paikalla ja joku pitää vähän silmällä ainakin joskus. Siellä saa myös joka päivä (ostaa) ruokaa, kun isältä ei enää oikein ruuanlaitto suju. Työntekijän hoitopalveluita saa ostaa, mutta siivous pitää hankkia talon ulkopuolelta. Minusta tärkeintä olisi se sosiaalinen ympäristö - että olisi joku, jonka kanssa jutella, joku muukin kuin minä tai paljon sairasteleva avustaja. Ja ehkä talossa aletaan järjestää jotain virkistystoimintaa, kun toiminta vakiintuu uudelleen toisen asumisyksikön lähdettyä sieltä.

Äiti ei missään nimessä halua mihinkään palvelutaloon, vaan mieluummin homehtuu kotonaan. Joulun aikaan kävi ilmi, että äiti ei enää käy ulkona, koska vaatteet ja kengät on liian vaikea pukea. Ja ystäviä hän tapaa ehkä kerran kuussa, kun he suostuvat tulemaan hänen luokseen. Suurin ongelma on kulkeminen ja sen hinta. Äiti ei ole monen vuoden yrityksistä huolimatta saanut kuljetuspalveluita asuinkunnaltaan. Ja taksimatkat kallistuvat jatkuvasti. Kyseinen paikkakunta on jopa kuuluisa siitä, että kuljetuspalveluja myönnetään hyvin vähän ja niidenkin saamiseksi pitää tehdä valitus.


Isän sairastuminen syöpään, jo toisen kerran, oli rankka kohta. Olin melko varma, että hänet pian, vuoden tai kahden sisään, haudataan. Lääketiede on kuitenkin niin edistynyttä, että nyt näyttää taas siltä, ellei etäpesäkkeitä ilmaannu, että hän voi elää vaikka 20 vuotta vielä. Mutta se hetki, kun mietin, mitä pitäisi sanoa tai tehdä, jäi mieleen pitkäksi aikaa. Tosiasiallisesti pelkäsin enemmän omia tunteitani ja sitä todellisuutta, jonka ehkä kohtaamaan. Enemmän kuin isän kuolemaa, pelkäsin joutuvani taas kaiken sen keskelle. Sen josta olin pyristellyt eroon lähes 3 vuotta. Minulle tuli elävästi mieleen uudelleen oman kuolemanpelkoni, sairaalainhoni ja kaikki ne mielessä risteilevät kysymykset, joihin kukaan ei vastannut.

En jaksanut edes ajatella sitä todellisuutta, että minun pitäisi olla se. Ihminen, tytär, joka matkustaa katsomaan sairaalaan, Ja joka on läsnä, ottaa vastaan pelot ja kysymykset. Ja kantaa samalla, hiljaa, vielä omankin pelkojen ja surun mylläkän. En jaksa, en halua, en pysty. Se oli minun ensireaktioni. Aika itsekästä, myönnän. Mutta en ole vielä itsekään toipunut kokonaan, vaikka leikkaushaava onkin parantunut eikä etäpesäkkeitä ole löytynyt 3 vuoteen. En ole toipunut, koska en ole saanut riittävää hoitoa. En ole saanut varmuutta siitä, että kaikki on ok. Että olen hyvässä hoidossa. Tai että saan tarvittaessa heti hoitoa. En ole saanut sellaista hoitoa, että uskaltaisin luottaa elämään ja suunnitella tulevaisuutta pidemmälle kuin korkeintaan 6 kuukautta eteenpäin.

Voidaanko siis vaatia, että minun pitäisi vielä auttaa ja tukea toista ihmistä samoissa ongelmissa? Ehkä minulla on väärä asenne, mutta minusta voidaan, siltikin. Tai ainakin minun päässäni on sellainen ajatus. Se on minun velvollisuuteni isäni lapsena, siskoni kanssa. Toivon, että siihen ei tarvitse kuitenkaan ryhtyä vielä. Että isä eläisi nyt ainakin pari vuotta melko terveenä ennen seuraavaa sairautta tai sen vaihetta. Ehkä sitten muutaman vuoden kuluttua olen tarpeeksi voimakas, tarpeeksi toipunut, että jaksaisin ottaa sen velvollisuuden ja vastuun, joka minulle kuuluu….

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen