Väärä asenne

Lukiessani erästä kirjaa tänään ajatuksissani vilahti taas aika, jolloin olin todella masentunut. Masennuksen syyksi paljastui 2,5 vuoden tutkimusten jälkeen (5 eri kertaa) kilpirauhasen vajaatoiminta. Kun sain sairauteeni lääkkeet, tuntui parin viikon jälkeen siltä, että elämäni alkoi uudelleen alusta. Masennukseni alhossa ajattelin joskus sitä, että haluaisin kuolla. Nyt on vaikea edes käsittää sitä, kun olen “käynyt lähellä kuolemaa”. Mutta tunnen silti suurta empatiaa silloista itseäni kohtaan: olin jatkuvasti väsynyt (vaikka nukuin 10-11 tuntia päivässä), yksinäinen ja epätoivoinen. Läheiset ihmiset olivat myös omien ongelmiensa raskauttamia - tai näin ajattelen nyt jälkikäteen - joten en saaut heiltä tukea, vaikka sitä yritin useampaan kertaan anoa. Sen vuoksi kai ajattelin, että kuolemalla pois helpottaisin heidänkin elämäänsä. Minulla ei ollut voimia auttaa heitä. Selvisin nipin napin töistäni, kun oikein pinnistelin ja sain työterveydestä tukea. Muun ajan lähinnä nukuin ja her

Katselin televisiosta amerikkalaista asunnonetsintäohjelmaa. Siinä munuaisensiirron saanut mies osti aviopuolisonsa kanssa asunnon Puerto Ricosta. Hän oli ennen sairastumistaan ollut hyvin tarkka rahoistaan. Sairastuttuaan ja toivuttuaan siitä hän kuitenkin päätti, että elämään kannattaa satsata rahaa. Minä huomasin ajattelevani täysin päinvastoin. Jäin miettimään miksi. Olen aina ollut tarkka rahankäyttäjä enkä ole ostellut mitään, ainakaan tarjousmekkoa kalliimpaa, harkitsematta, mitä, millaista ja mistä ostaisin. Tiedän kyllä, että rahoja ei saa mukaansa, kun kuoleman hetki koittaa. Eikä minulla ole perillisiä, joille haluaisin jättää rahani. Ajattelen pikemminkin niin, että varaudun mahdollisiin tuleviin sairaalakuluihin ja siihen, että saatan joutua ostamaan palveluja, jos sairauteni uusiutuu. Tai, jos en kuole tähän sairauteeni, tulen ehkä joskus niin vanhaksi, että on ostettava palveluja, vähintään siivousta tms. 1990-luvun laman aikaan tehtyjen säästöjen ja terveydenhuollon jat

Keskustelin Saulin kanssa siitä, kannattaako parisuhteen merkkipaaluja juhlia. Hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä. Minä pidä sitä todella tärkeänä. En kuitenkaan osannut perustella sitä välittömästi tai itsestäänselvästi. Se vain tuntuu tärkeältä. Sitten ymmärsin, että parisuhde on nähtävä toisenlaisesta näkökulmasta: millaista elämä olisi, jos siihen ei kuuluisi parisuhdetta. Sauli on elänyt elämänsä pääasiassa parisuhteessa. Hän ole kokenut usein sitä, millaista on elää ilman parisuhdetta, kun sellaista toivoisi. Minä olen. Silloin kun olin tahtomattani sinkku, en kaivannut niinkään romantiikkaa, kynttiläillallisia tai yhteisiä helliä hetkiä, kuin sitä, että voisin jakaa elämääni jonkun toisen kanssa. Ja nyt, kun munuaisestani löytyi kasvain, olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on elämänkumppani, jonka kanssa jakaa elämäni, ajatukseni ja tunteeni. Mitä elämän jakaminen toisen kanssa sitten oikeastaan tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että on joku, jolle kertoa, kun on kuu

Eilen huomasin taas kerran sen, miten musiikki auttaa, kun on vaikeaa. Olin todella kärsimätön ja lyhytpinnainen. Kuuntelin koko päivän musiikkia ja iltapäivällä huomasin, että mieliala oli tasaantunut. Olisi mielenkiintoista tietää, vaikuttaako musiikki yhtä lailla ihmisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet musiikkia. Olisi tietenkin vaikeaa löytää ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet musiikkia. Kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina on tehty musiikkia. Mutta ehkä joku, joka on ollut syntymästään lähtien kuuro ja saa sitten kuulonsa takaisin. Heidän pitää tietysti oppia kuuntelemaan ensin, musiikkia yhtä lailla kuin puhettakin. Mutta oppisivatko he nauttimaan musiikista tai säätelisikö se heidän mielentilojaan, kun he ovat oppineet kuuntelemaan musiikkia. Vaikea sanoa. Ehkä se opitaan jo varhaislapsuudessa tai viimeistään teini-iässä. On hienoa, että musiikki on olemassa. Ja erityisen hienoa on se, että on olemassa ihmisiä, jotka tekevät musiikkia toistenkin iloksi, ja esittävät sitä mu

Nyt se on sinetöity: Viisi vuotta suunniteltu Islannin matka ei toteudu. Lentoyhtiö peruutti lennot eikä tarjonnut enää mitään edes tilalle kuten aiemmin. Harmittaa kyllä enemmän kuin pystyn sanoilla kuvaamaan. Pelkään, etten ehkä pääse matkalle koskaan. Ensi vuonna tai sitä seuraavana, kun lentoja taas on, en ehkä ole enää hengissä tai matkustuskunnossa. Tai lennot voivat olla niin kalliita, että minulla ei ole niihin varaa. Itku meinasi päästä. Onneksi ehkä päästään sentään kotimaan matkalle. Jos päästään. Olisi kiva vuokrata mökki jostakin järven rannalta. Mutta niitä ei ehkä ole enää jäljellä. Tai sitten ne ovat liian kalliita. Voi kunpa voisin kääntää pääni oikeaan asentoon. Kunpa voisin olla tyytyväinen, että olen elossa ja hengitän ja on Suomen kesä!!! Huomaan nyt, että olen ehkä elänyt sitku-elämää. Vaikka olen elänyt siinä uskossa, että pääsin eroon sitku-elämästä jo yli 15 vuotta sitten. Olen odottanut suhteettoman paljon joitakin asioita, kuten nyt tätä Islannin matkaa. Olen

Mietin toistuvasti tällä viikolla, että en oikeastaan enää tunne mitään suurempaa tunnetta, kun ajattelen tätä mennyttä 3 kuukautta. Olenko nyt siis saavuttanut kriisin viimeisen vaiheen, hyväksymis- /sopeutumisvaiheen vai olenko vain tukahduttanut tunteeni? Vai olenko ehkä masentunut? En enää jatkuvasti pyörittele mielikuvia kuolemastani enkä koe olevani millään tavalla toimintakyvytön. Suren kyllä toisinaan menetettyjä mielikuvia tulevaisuudestani ja terveyden menetystä. Se tunne on ehkä “ikävä jotain, jota ei ehkä ole ollutkaan” (Pave Maijanen) tai jonnekin, mitä ei ole olemassakaan. Ehkä ikävää aikaan, joka ei ole vielä tullut. Mutta en koe surumielisyyttä tai alakuloisuutta enää joka päivä. Se, miksi pohdin, olenko masentunut, liittyy tarmon tai motivaation puutteeseen: mikään ei oikein kiinnosta tarpeeksi. Ja siitä on seurannut myös syyllisyyden tunteita. (Juuri nythän minun pitäisi olla onnellinen ja elää elämää täysillä, kun olen lääkärien mielestä parantunut!) Monet sairautee

Nyt olen päässyt pahimmasta kuolemanpelostani. Oman kuolemani pelosta. Olen sen sijaan alkanut pelätä läheisteni kuolemaa. Sisko kertoi, että hänelläkin oli punaista virtsaa. Ensimmäinen ajatus oli, tietenkin, että hänelläkin on kasvain munuaisessa. Haluaisin, että kaikki tutkittaisiin yhtä hyvin kuin minut. Pelkään sitä, että he eivät hoida itseään hyvin. Tai eivät pysty puolustamaan omia oikeuksiaan hoitoon kunnolla. Aivan kuten minullekin kävi. Kysyin kolmelta eri lääkäriltä, pitäisikö punasolujen pienuudesta olla huolissaan. Kaksi oli sitä mieltä, että ei tarvitse. Kolmas sentään pyysi hematologin konsultaatiota. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään lisätutkimukseen. Samalla tavalla voi käydä muillekin. He eivät ehkä saa hoitoa, jota he tarvitsisivat. Tai eivät ehkä edes osaa sitä pyytää. Pelkään kuulla minkäänlaisia terveysuutisia läheisiltäni. En haluaisi kuulla edes hyviä. NIiden kanssa voi tulla myös huonoja. Isästä tiedän jo paljon huonojakin uutisia, en haluaisi yhtään lisää.

Eilinen kipu taisi olla ummetusta. Tai ainakin se on nyt ohi. Ei tarvitse enää miettiä - paitsi seuraavan kiputilan tullen… Eilen illalla havahduin siihen, että olen taas ollut todella itsekeskeinen. Minä, minä, minä sitä ja tätä. Sauli kertoi ikävistä tapahtumista töissä. Ja minusta tuntui todella pahalta. Minä vain valitan olemattomista kivuista, kun toisilla ihmisillä on paljon ikävämpiä asioita. Nyt itkettää, toisen puolesta. On niin helppo luulla, että kun itse kokee kaikenlaista pahaa, että se johtaisi helposti empatiaan, toisten kärsimyksen helpompaan tunnistamiseen ja myötäelämiseen. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Ihminen kai liian helposti käpertyy itseensä, kun on paha olla. Kai sekin on inhimillistä. Mutta jotenkin se tuntuu silti pahalta ja väärältä. Toivon, että voisin olla enemmän läsnä, enemmän saatavilla, enemmän minä. Välillä tuntuu siltä, että olen vähän jossakin toisaalla tai toisessa ajassa. En ole aivan täysin tässä ja nyt, läsnä itsessäni. Ehkä se on pakoa v