Epätodellista, kaikki on mahdollista
Nyt olen päässyt pahimmasta kuolemanpelostani. Oman kuolemani pelosta. Olen sen sijaan alkanut pelätä läheisteni kuolemaa. Sisko kertoi, että hänelläkin oli punaista virtsaa. Ensimmäinen ajatus oli, tietenkin, että hänelläkin on kasvain munuaisessa. Haluaisin, että kaikki tutkittaisiin yhtä hyvin kuin minut.
Pelkään sitä, että he eivät hoida itseään hyvin. Tai eivät pysty puolustamaan omia oikeuksiaan hoitoon kunnolla. Aivan kuten minullekin kävi. Kysyin kolmelta eri lääkäriltä, pitäisikö punasolujen pienuudesta olla huolissaan. Kaksi oli sitä mieltä, että ei tarvitse. Kolmas sentään pyysi hematologin konsultaatiota. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään lisätutkimukseen. Samalla tavalla voi käydä muillekin. He eivät ehkä saa hoitoa, jota he tarvitsisivat. Tai eivät ehkä edes osaa sitä pyytää. Pelkään kuulla minkäänlaisia terveysuutisia läheisiltäni. En haluaisi kuulla edes hyviä. NIiden kanssa voi tulla myös huonoja. Isästä tiedän jo paljon huonojakin uutisia, en haluaisi yhtään lisää. Minulla on tietysti taas väärä asenne...
En pelkää heidänkään kohdallaan erityisesti itse kuoleman hetkeä. Pelkään enemmän sitä, mitä tapahtuu ennen sitä. Pelkään että he joutuvat kärsimään ja kokemaan kipuja. Pelkään, etten voi auttaa. Pelkään sitä, että joudun katsomaan vierestä sitä kärsimystä. Pelkään, etten osaa edes lohduttaa. Olen viime aikoina lukenut niin monta tarinaa siitä, miten huonosti ihmisiä hoidetaan. Juuri kukaan, varsinkaan vanhus tai hänen omaisensa, ei ole kertonut mitään hyviä asioita hoidostaan. Miten tämä voi olla todellista? Miten tähän on päädytty? Eivätkö hoidosta päättävät tahot ole ymmärtäneet, että myös he itse joutuvat kokemaan sen saman hoidon joskus myöhemmin? En uskonut aiemmin, että voisin joutua pelkäämään suomalaista sairaanhoitoa. Nyt pelkään, vaikka se onkin, ainakin tilapäisesti, parantanut minut. Pelkään, että kukaan ei huomaa. Että kenelläkään ei ole aikaa huomata. Että kukaan ei välitä. Miten tämä voitaisiin korjata? Tai vaikka se korjattaisiin, palautuuko luottamus? En ole siitä ollenkaan varma.
Tulee mieleen taas eräs vanha laulu: Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin/ Mä olen tottunut jo valheisiin/ Mä tiedän miten ihminen voi toista rakastaa/ En vain tiedä miksi se itsensä tuhoaa/ Ja vaikken nähnyt oo vielä paljon,/ Olen nähnyt liikaakin/ Mä olen nähnyt rakkauden ja tuskan/ Olen nähnyt helvetin/ Vois kaikki mahtuu samaan junaan,/ Ja päästä kiinni elämään/ Vois kaikki mahtuu tähän junaan,/ Jota kiskoilla työnnetään (Yö, levyllä Varietee).
Toivottavasti ihminen ei tuhoa itseään ja toivottavasti kaikki pääsee samaan junaan ja pääsee (pysyy) kiinni elämään….
Pelkään sitä, että he eivät hoida itseään hyvin. Tai eivät pysty puolustamaan omia oikeuksiaan hoitoon kunnolla. Aivan kuten minullekin kävi. Kysyin kolmelta eri lääkäriltä, pitäisikö punasolujen pienuudesta olla huolissaan. Kaksi oli sitä mieltä, että ei tarvitse. Kolmas sentään pyysi hematologin konsultaatiota. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään lisätutkimukseen. Samalla tavalla voi käydä muillekin. He eivät ehkä saa hoitoa, jota he tarvitsisivat. Tai eivät ehkä edes osaa sitä pyytää. Pelkään kuulla minkäänlaisia terveysuutisia läheisiltäni. En haluaisi kuulla edes hyviä. NIiden kanssa voi tulla myös huonoja. Isästä tiedän jo paljon huonojakin uutisia, en haluaisi yhtään lisää. Minulla on tietysti taas väärä asenne...
En pelkää heidänkään kohdallaan erityisesti itse kuoleman hetkeä. Pelkään enemmän sitä, mitä tapahtuu ennen sitä. Pelkään että he joutuvat kärsimään ja kokemaan kipuja. Pelkään, etten voi auttaa. Pelkään sitä, että joudun katsomaan vierestä sitä kärsimystä. Pelkään, etten osaa edes lohduttaa. Olen viime aikoina lukenut niin monta tarinaa siitä, miten huonosti ihmisiä hoidetaan. Juuri kukaan, varsinkaan vanhus tai hänen omaisensa, ei ole kertonut mitään hyviä asioita hoidostaan. Miten tämä voi olla todellista? Miten tähän on päädytty? Eivätkö hoidosta päättävät tahot ole ymmärtäneet, että myös he itse joutuvat kokemaan sen saman hoidon joskus myöhemmin? En uskonut aiemmin, että voisin joutua pelkäämään suomalaista sairaanhoitoa. Nyt pelkään, vaikka se onkin, ainakin tilapäisesti, parantanut minut. Pelkään, että kukaan ei huomaa. Että kenelläkään ei ole aikaa huomata. Että kukaan ei välitä. Miten tämä voitaisiin korjata? Tai vaikka se korjattaisiin, palautuuko luottamus? En ole siitä ollenkaan varma.
Tulee mieleen taas eräs vanha laulu: Mä tiedän liikaa elämästä, uskon niin/ Mä olen tottunut jo valheisiin/ Mä tiedän miten ihminen voi toista rakastaa/ En vain tiedä miksi se itsensä tuhoaa/ Ja vaikken nähnyt oo vielä paljon,/ Olen nähnyt liikaakin/ Mä olen nähnyt rakkauden ja tuskan/ Olen nähnyt helvetin/ Vois kaikki mahtuu samaan junaan,/ Ja päästä kiinni elämään/ Vois kaikki mahtuu tähän junaan,/ Jota kiskoilla työnnetään (Yö, levyllä Varietee).
Toivottavasti ihminen ei tuhoa itseään ja toivottavasti kaikki pääsee samaan junaan ja pääsee (pysyy) kiinni elämään….
Kommentit
Lähetä kommentti