Väärä asenne

Luin lehdestä erään ihmisen haastattelun. Hän kertoi siinä, miten hän oli yrittänyt päästä polvileikkaukseen. Hän täyttänyt paljon lomakkeita. Monissa niistä kysyttiin, että haittaako polvikipu tai sen toimimattomuus kaupassa käyntiä, autolla ajamista, työntekoa, imurointia. Yhdessäkään ei kysytty mitään liikunnan harrastamisesta tai harrastuksista ylipäätään. Jos harrastukset tuovat elämään mielekkyyttä ja liikuntaa pidetään tärkeänä terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisen kannalta, miksi niitä ei pidetä perusteena saada hoitoa sairauksiin tai vammoihin? “Riittääkö teille, että polveni ja olkapääni ovat siinä kunnossa, että pystyn ontumaan Ärrälle laatimaan pitkävedon ja sen jälkeen kapakkaan kumoamaan tuopin jos toisenkin?” haastateltu kysyy. Niin, jos joutuu luopumaan kaikesta, mikä on tuonut merkitystä elämään, on helppo hakea lohdutusta esimerkiksi alkoholista, joka vain huonontaa terveyttä. Olen itsekin miettinyt tätä samaa ongelmaa. Minulla on jo nyt nivelrikko lonkissa ja tois

Hahaa, juuri kun olin kirjoittanut nuo edelliset sanat, että koen syyllisyyttä siitä etten ole onnellinen, niin filosofi kirjoitti lehdessä siitä, että: “Meidän ei pitäisi ajatella onnellisuutta elämän keskeisimpänä päämääränä.” Ja “Tällainen positiivista ajattelua korostava kulttuuri keskittyy ihmisen omaan hyvinvointiin. Se ilmentyy esimerkiksi itseapukirjallisuuden suurena suosiona ja hyvinvoinnin ympärillä pyörivien juttujen yleistymisenä mediassa. Yrityksissä ja jopa yliopistomaailmassa se näkyy intona luoda positiivista pöhinää. Tehdään kaikenlaista kivaa yhdessä. Kukoistushehkutuksessa kaiken toiminnan päämääränä on ihmisen onnellisuus.” Rakastan tätä filosofia! Miten vapauttavalta tuntuukaan ajatus siitä, että ei tarvitsisi olla onnellinen tai edes tavoitella sitä koko ajan!!! Ja ennen kaikkea, että ei tarvitse olla positiivinen. Saan syyttää tästä onnellisuusmuurista Aristotelesta: “Aristoteles piti onnellisuutta erityisasemassa, sillä hänen mukaansa se on ainoa asia, jota tav

Pitkästä aikaa on satanut lunta. Talvi on aina ollut minulle vaikea. Varsinkin lapsuudessa lumentulo tarkoitti sitä, että elämä rajoittui lähes neljän seinän sisän, kun ei jaksanut kävellä useampaa kertaa päivässä ihmisten ilmoille. Käveleminen kouluunkin oli raskaampaa kuin lumettomaan aikaan. Ja hiihtäminen, se oli aina ihan kamalaa: kilpailu, pelko, paleleminen. Talvella myös matkustettiin vähemmän kuin kesällä. Nyt aikuisen voin tietysti valita ja olla menemättä hiihtämään. Voin lähteä ihmisten ilmoille autolla tai vaikka pyörällä lumesta huolimatta. Silti vieläkin lumi symboloi minulle raskautta ja hiljaisuutta, jollain tavalla myös vanhuutta ja kuolemaa. Monet sanovat, että minulla on väärä asenne. Että pitäisi yrittää innostua lumesta tai että pitäisi tehdä asioita, joissa lumesta on hyötyä ja iloa. Koska: voi olla, että kohta sitä ei enää ole. Ehkä niin on hyvä. Ehkä talvinen synkkä olotila loppuu siihen. Vai johtuuko kaikki vain siitä, että usein reipas ja aktiivinen syksy on