Onnellisuus vai hyvä ja oikea?

Hahaa, juuri kun olin kirjoittanut nuo edelliset sanat, että koen syyllisyyttä siitä etten ole onnellinen, niin filosofi kirjoitti lehdessä siitä, että: “Meidän ei pitäisi ajatella onnellisuutta elämän keskeisimpänä päämääränä.” Ja “Tällainen positiivista ajattelua korostava kulttuuri keskittyy ihmisen omaan hyvinvointiin. Se ilmentyy esimerkiksi itseapukirjallisuuden suurena suosiona ja hyvinvoinnin ympärillä pyörivien juttujen yleistymisenä mediassa. Yrityksissä ja jopa yliopistomaailmassa se näkyy intona luoda positiivista pöhinää. Tehdään kaikenlaista kivaa yhdessä. Kukoistushehkutuksessa kaiken toiminnan päämääränä on ihmisen onnellisuus.” Rakastan tätä filosofia! Miten vapauttavalta tuntuukaan ajatus siitä, että ei tarvitsisi olla onnellinen tai edes tavoitella sitä koko ajan!!! Ja ennen kaikkea, että ei tarvitse olla positiivinen.

Saan syyttää tästä onnellisuusmuurista Aristotelesta: “Aristoteles piti onnellisuutta erityisasemassa, sillä hänen mukaansa se on ainoa asia, jota tavoitellaan itsessään päämääränä”, kirjoittaa filosofi lehdessä. Hän kertoo myös, että “Saksalaisfilosofi Immanuel Kantin 1700-luvulla muotoilemaan moraalikäsityksen mukaan hyvään elämään kuuluu myös moraali: keskustelu oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta – sekä toimiminen oikean ja hyvän käsitysten mukaisesti. [...] Onnellisuus on tällöin moraalille alisteista. Kantille moraalifilosofiassa eli etiikassa ei ole niinkään kyse siitä, miten saavutamme onnellisuuden vaan siitä, miten tulemme onnellisuuden arvoisiksi.” Olen lukenut molempien filosofien ajatuksista ennenkin, mutta en ole ennen tätä ymmärtänyt vetää siitä johtopäätöksiä omaan henkilökohtaiseen elämääni, olen ajatellut heidän teesejään vain yhteisön tai yhteiskunnan tasolla.

Ehkä minulla on väärä asenne, mutta juuri nyt tuntuu erityisen hyvältä ajatella, että voisin keskittyä toimimaan hyvän ja oikean käsitysteni mukaan, ilman vaatimusta tavoitella onnea, ainakaan keskeisenä päämääränä. Tavoitteeni ja tieni onnellisuuden arvoiseksi on näiden käsitysteni mukaan a) pysyä hengissä ja mahdollisimman terveenä, b) elättää itseäni niin hyvin ja niin kauan kuin mahdollista, c) tehdä asioita, jotka koen oikeiksi ja hyviksi myös toisten ihmisten toteuttaessa kohtia a ja b. Syyllistynköhän nyt tällä kirjoituksella arveluttavaan poseeraukseen?: ”Tällaista oman hyvyyden korostamista kutsutaan moraaliposeeraukseksi. Vaikka ihminen olisi hyvinkin motivoitunut auttamaan toisia, pyrkimys voi olla epäilyttävä, jos oman hyvyyden esiin nostaminen nousee tärkeämmiksi kuin itse auttaminen.” 

Filosofi kehottaa “pohtimaan hyvän tekemistäkin itsekriittisesti: mistä oman toiminnan motivaatio viime kädessä syntyy?”. No sitä minä pohdin, nyt ja aion tehdä niin jatkossakin. Kohta a: Yksi tärkeä motivaatio elämän ja terveyden säilyttämisessä lienee jokaisella ihmisellä oleva myötäsyntyinen tahto säilyä hengissä. Vai onko tämäkään varmasti totta? Voiko olla pieniä lapsiakin, jotka haluavat kuolla? En ole varma. Ehkä ei pitäisi sanoa sellaista, mitä en tiedä varmasti… Voin kirjoittaa oman kokemukseni ja käsitysteni perusteella, että ainakin minä havahduin hyvin karusti siihen, että haluan pysyä hengissä ja terveenä vasta, kun olin lähellä menettää terveyteni (ja ennen pitkää olisin menettänyt ehkä henkenikin). Uskon, että monet muutkin kokevat samaa samankaltaisessa tilanteessa. Se ei ehkä tee siitä automaattisesti oikein tai hyvää. Uskon kuitenkin, että se on yhteisön(kin) näkökulmasta hyvää ja oikein, että yhteisön jäsenet säilyvät hengissä ja terveinä: yhteisön säilyminen edellyttää sen jäsenten hengissä säilymistä ja jossain määrin myös terveyttä, ettei yhteisö kaadu terveydenhuollon vastuisiin ja kuluihin (vrt. esim. pandemia).

Kohta b: Itsensä elättämistä (ja työntekoa) on pidetty minun perheessäni ja suvussani tärkeänä niin kauan kuin muistan. Se ei tietenkään riitä yksinomaan perusteeksi sille, että itsensä elättäminen olisi hyvin ja oikein. Mutta se on (ehkä) merkki siitä, mitä laajempi yhteiskuntaan arvostaa: työtä tekeviä (ja verotuloja tuottavia) ja aktiivisia kansalaisia. Ilman työtä ja yhteiskunnallista toimeliaisuutta ei varmaan olisi yhteisöäkään. (Toisaalta olen viime aikoina vakavasti pohtinut, että eikö vähempikin työmäärä ja työhön käytetty aika riittäisi nyky-yhteiskunnalle…) Motivaationi on siis paitsi henkilökohtainen, toimeentulo ja terveellisen ja turvallisen elämän mahdollistaminen sen avulla, myös yhteisöllinen, sen rakenteita ja toimintaa ylläpitävä.

Kohta c: Monissa moraalikoodekseissa (esim. raamattu) on tavalla tai toisella mukana ajatus, että tee niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. En tiedä tekeekö se tästä tavoitteesta hyvän ja oikean, mutta jotenkin oletan, että jos monet eri yhteisöt eri aikoina ovat pitäneet sitä hyvänä ja oikeana, se on nytkin, tässä yhteisössämme, hyvää ja oikein. Sillä ainakin voi olla hyviä ja oikeita seurauksia, niin uskon ja toivon. 

 

Filosofia lehdessä haastatellut toimittaja pohtii vielä: “Mieleen kumpuaa hämmentävä ajatus: olisiko mahdollista, että Pihlströmin pohtiessa ihmisen velvollisuuksia ja kuolevaisuutta, viime kädessä päämääränä on oma hyvinvointi? Että kärsimykseen keskittyminen onkin väline onnellisuuteen?” “Sekin on mahdollista”, filosofi toteaa. Minä en uskalla lähteä tuolle tielle. Joskus vuosia, vuosia sitten olin sitä mieltä, että kärsimys voisi olla ihmistä jalostavaa ja kärsimyksen kautta syntyvä valaistuminen toisi ihmiselle onnea. Nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä kuitenkin on pakko todeta, että kärsimys (kuten esimerkiksi vakava sairastuminen, kuolevaisuutensa ymmärtäminen tai vaikkapa läheisen sairaus) ei välttämättä tuota mitään hyvää. Usein se vain johtaa oman navan tuijottamiseen ja itsesääliin, jotka eivät motivoi mihinkään muuhun kuin kärsimyksen lopettamiseen niin pian kuin mahdollista. Kärsimys ei jalosta eikä valaise, vaan jäytää ja pelottaa, pahimmassa tapauksessa lamaannuttaa.

Mitä tästä kaikesta nyt sitten seuraa konkreettisesti: No ainakin lopetan pohdiskelun onnellisuudestani tähän. Tai no, yritän ainakin lopettaa… Totuus on, että se ei ehkä ainakaan ihan heti onnistu - niin syvälle se on tässä yhteiskunnassa iskostettu… Yritän keskittyä siihen, miten voin tehdä oikein ja hyvää, itselleni ja muille. Äskettäin kuolleen Pave Maijasen sanoin: (Toivottavasti tämäkään ei ole moraaliposeeraus?):

“Pidä huolta itsestäs/ Ja niistä jotka kärsii/ Anna almu sille/ Joka elääkseen sen tarvii/ Muista siellä rakentaa/ Missä koti maahan sortuu/ Koeta niitä rohkaista/ Jotka päätöksissään horjuu/

Sillä jokainen/ Joka apua saa/ Sitä joskus tajuu myös antaa/ Tajuu myös antaa/ Tajuu myös antaa/

Pidä huolta luonnosta/ Se susta huolen pitää/ Pidä kii päätöksistä/ Niistä voima itää/ Muista, vanhukset/ Ei kuulu vanhainkotiin/ Toimi niin ettei nuorukaiset/ Joudu uusiin sotiin

Sillä jokainen/ Joka apua saa/ Sitä joskus tajuu myös antaa/ Tajuu myös antaa/ Tajuu myös antaa/ (Antaa... antaa... antaa...)

Sillä jokainen/ Joka apua saa/ Sitä joskus tajuu myös antaa/Tajuu myös antaa/ Tajuu myös antaa”