Pohjasuru
Nyt on taas se aika vuodesta, kun pääsen T-kuvaukseen ja joudun odottamaan epämääräisen ajan sen tuloksia. Tällä kertaa on ollut erityisen vaikea odottaa tätä kuvausta ja sen tuloksia, koska kohta on lähtö Italiaan. Tämä on synttärimatka ja toivon todellakin, että siitä ei tule viimeinen, jonka teen elämässäni. Tulokset tulevat ehkä vasta päivää ennen matkan alkua ja mietin paljon sitä, haluanko tietää ne. Jos tulokset onkin sellasia, joita en halua. Jos ne pilaavat koko matkan. Toisaalta, jos kaikki on hyvin, matka tuntuisi ehkä vielä ihanammalta… Vaikea valinta.
Olen yrittänyt järkeillä, että jos kasvain olisi alkanut levitä, se olisi ehkä näkynyt jo verikoetuloksissakin viimeisen vuoden aikana. Ja olisi ehkä ollut jotain oireitakin. Lisäksi tämän tyyppiset kasvaimet eivät yleensä leviä ja jos leviävät, se tapahtuu keskimäärin vasta n. 7. vuoden tienoilla. Ne ovat kuitenkin vain tilastollisia, keskimääräisiä havaintoja eikä kaikkien tilanne mene niin. Verikoetuloksissa ei ollut suurta vikaa juuri ennen leikkaustakaan ja oireita on aina, jotain pientä, toistuvaa kipua ainakin.
Joudun tällä kertaa kuvaukseen sairaalaan, jossa minut leikattiin - enkä tiedä oikein miksi Voi olla, että tavanomaisessa kuvauspaikassani on ruuhkaa erilaisten muuttojen ja uudistusten vuoksi. En kuitenkaan haluaisi palata sairaalaan, jossa olin leikkauksessa. En moiti sairaalaa tai varsinkaan hoitajia sinänsä. Onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin alan sairaala. Mutta, hoitoni suhteen on tapahtunut useita pieniä virheitä esimerkiksi juuri tutkimustulosten viipymisessä, lähetteiden käsittelyssä ja lääkärien toiminnassa. En esimerkiksi vieläkään tiedä, miksi leikkauksessa poistettiin lisämunuainen, vaikka kirurgi sanoi juuri ennen leikkausta, että sitä ei tarvitse poistaa. Luottamukseni sairaalaan on ollut koetuksella useita kertoja eikä sitä ole voitu vahvistaa, koska en ole edes lääkäriä - en edes etävasstaanotolla - sen jälkeen, kun lähdin sairaalasta leikkauksen jälkeen. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta kaikesta tästä edellä kuvatusta johtuen kuvaus jännittää tällä kertaa ihan uskomattoman paljon.
Jännityksen lisäksi tunnen edelleen surua siitä, että joudun pelkäämään, ehkä koko loppuelämäni. Suru ei ole sellaista aktiivista, että pelkäisin joka hetki henkeni puolesta tai surisin menetettäviä elinpäiviä. Suren ehkä enemmänkin läheisten puolesta. Astrid Swan kuvasi televisiossa sitä sanalla pohjasuru. Se on ikään kuin tausta kaikelle. Pohjasuru ei ole pelkästään negatiivinen asia - se antaa myös lisämerkitystä teoille ja tapahtumille elämässä. Silti, suru on suru. Jos saisin valita, en haluaisi sitä omaan elämääni. Siksi luen innolla sellaisia uutisia, että on keksitty uusia lääkkeitä tai hoitomuotoja kasvaimiin. Ja koronarokotteiden myötä on kehitetty myös kasvaiimia ennaltaehkäiseviä rokotteita eteenpäin vauhdilla. Ehkä jonakin päivänä voin taas hengittää vapaasti ja luottaa siihen, että sairaus ei uusi. Voi myös olla, että sitä päivää ei tule vielä minun elinaikanani - lääkkeiden ja rokotteiden kehittäminen ja markkinoille saaminen on niin hidasta, varsinkin Suomessa. Tällä hetkellä olen - pohjasurusta huolimatta - pääasiassa onnellinen siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt. Ensi viikolla voi olla taas toisin…
Olen yrittänyt järkeillä, että jos kasvain olisi alkanut levitä, se olisi ehkä näkynyt jo verikoetuloksissakin viimeisen vuoden aikana. Ja olisi ehkä ollut jotain oireitakin. Lisäksi tämän tyyppiset kasvaimet eivät yleensä leviä ja jos leviävät, se tapahtuu keskimäärin vasta n. 7. vuoden tienoilla. Ne ovat kuitenkin vain tilastollisia, keskimääräisiä havaintoja eikä kaikkien tilanne mene niin. Verikoetuloksissa ei ollut suurta vikaa juuri ennen leikkaustakaan ja oireita on aina, jotain pientä, toistuvaa kipua ainakin.
Joudun tällä kertaa kuvaukseen sairaalaan, jossa minut leikattiin - enkä tiedä oikein miksi Voi olla, että tavanomaisessa kuvauspaikassani on ruuhkaa erilaisten muuttojen ja uudistusten vuoksi. En kuitenkaan haluaisi palata sairaalaan, jossa olin leikkauksessa. En moiti sairaalaa tai varsinkaan hoitajia sinänsä. Onhan kyseessä Pohjoismaiden suurin alan sairaala. Mutta, hoitoni suhteen on tapahtunut useita pieniä virheitä esimerkiksi juuri tutkimustulosten viipymisessä, lähetteiden käsittelyssä ja lääkärien toiminnassa. En esimerkiksi vieläkään tiedä, miksi leikkauksessa poistettiin lisämunuainen, vaikka kirurgi sanoi juuri ennen leikkausta, että sitä ei tarvitse poistaa. Luottamukseni sairaalaan on ollut koetuksella useita kertoja eikä sitä ole voitu vahvistaa, koska en ole edes lääkäriä - en edes etävasstaanotolla - sen jälkeen, kun lähdin sairaalasta leikkauksen jälkeen. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta kaikesta tästä edellä kuvatusta johtuen kuvaus jännittää tällä kertaa ihan uskomattoman paljon.
Jännityksen lisäksi tunnen edelleen surua siitä, että joudun pelkäämään, ehkä koko loppuelämäni. Suru ei ole sellaista aktiivista, että pelkäisin joka hetki henkeni puolesta tai surisin menetettäviä elinpäiviä. Suren ehkä enemmänkin läheisten puolesta. Astrid Swan kuvasi televisiossa sitä sanalla pohjasuru. Se on ikään kuin tausta kaikelle. Pohjasuru ei ole pelkästään negatiivinen asia - se antaa myös lisämerkitystä teoille ja tapahtumille elämässä. Silti, suru on suru. Jos saisin valita, en haluaisi sitä omaan elämääni. Siksi luen innolla sellaisia uutisia, että on keksitty uusia lääkkeitä tai hoitomuotoja kasvaimiin. Ja koronarokotteiden myötä on kehitetty myös kasvaiimia ennaltaehkäiseviä rokotteita eteenpäin vauhdilla. Ehkä jonakin päivänä voin taas hengittää vapaasti ja luottaa siihen, että sairaus ei uusi. Voi myös olla, että sitä päivää ei tule vielä minun elinaikanani - lääkkeiden ja rokotteiden kehittäminen ja markkinoille saaminen on niin hidasta, varsinkin Suomessa. Tällä hetkellä olen - pohjasurusta huolimatta - pääasiassa onnellinen siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt. Ensi viikolla voi olla taas toisin…
Kommentit
Lähetä kommentti