Väärä asenne

Näin yöllä unta siitä, että kuolin yhtäkkiä. Aivan kuin televisio-ohjelmassa, haukoin henkeäni ja sitten kaikki oli ohi. Olin paikalla yksin. Siitä tuli surullinen olo. Mutta niin voi käydä - vaikka olisi ystäviä ja perheenjäseniä elämässä, kuoleman hetkellä saattaa kuitenkin olla yksin. En haluaisi olla yksin. Yksinäisyys on ollut yksi elämäni tragedioista. Olen ollut liikaa yksin, jo lapsuudessa. Aikuisena olen ollut yksin, usein omasta halustani, mutta joskus myös haluamattani. Toivon todella, että minun ei tarvitse kuolla yksin, ei ainakaan kadulla, ihmisten nähden. Pelkään yksin jäämistä, ehkä enemmän kuin itse kuolemaa. Kiinalaista korona-dokumenttia katsoessani olin järkyttynyt erityisesti siitä, että ihmisiä löydettiin kaduilta kuolleina. Joku partio ajeli autolla ympäri kaupunkia keräämässä ruumiita. Se tuntui kolkolta ja traagiselta. Uskon, että ihmisiä oli kielletty menemästä ulos, joten he eivät voineet myöskään löytää apua tarvitsevaa naapuriaan tai tuntematonta kadulta. U

Juttelin pitkästä aikaa työterveyspsykologin kanssa sairaudestani ja tunteistani. Vieläkin alkoi itkettää. Siitä huolimatta, että totesin olevani hämmästyttävänkin sinut sairauteni kanssa. Ja sen toteamisesta on kuitenkin vasta noin 6 kk. Jäin miettimään, miksi siitä on edelleen niin vaikea puhua. En enää usko kuolevani, en ainakaan ihan pian. Silti se herättää mielessä pelkoja, minussakin. Tiedän myös, että muut ihmiset pelkäävät sitä, epäilemättä. Tai vakavia sairauksia ylipäätään. Haluan ehkä itsekin välttää ajattelemasta sairauttani. Luulen, että arkuus puhua siitä, liittyy siihen. En halua herättää pelkoja. Tai siihen, että en halua, että minua kohdellaan kuin sairasta: vältetään kuin spitaalista tai koronaan sairastunutta. Kaikki tietävät, ettei kasvain tartu. Silti kohtelu voi olla samankaltaista. Ihmiset välttävät sairastunutta, esimerkiksi koska “eivät tiedä, mitä sairastuneelle pitäisi sanoa”. Tai vain tuntevat olonsa muuten vain kiusaantuneeksi. Minä en halua aiheuttaa epämu

Eilen oli edesmenneen kissani syntymäpäivä. Minulla on ollut tapana muistella kissojani syntymäpäivinä. Kaikki 4 kissojen taivaaseen päässyttä kissaani ovat olleet melkoisia persoonallisuuksia. Ja jokainen on ollut todella tärkeä jossakin tietyssä vaikeassa elämänvaiheessani. Kissat ovat usein auttaneet ja tukeneet minua pelkällä olemassaolollaan: Minä olen tuntenut itseni tärkeäksi jollekin. Eräs kissoistani tuli aina vastaan ovelle, kun tulin kotiin ja näytti hymyilevän leveästi: “SINÄ TULIT!!! :). Sitten on ollut myös kissoja, jotka ovat osanneet lohduttaa kissamaisella tavallaan, kun minulla on ollut vastoinkäymisiä ja mieli on ollut maassa. Eräs heistä puski ja kehräsi aina, kun näki minun itkevän. Luin lehdestä jutun siitä, kuinka koirat ylläpitävät omistajiensa terveyttä. Jutussa painotettiin sitä, että ihmisen fyysinen terveys paranee, kun koiraa täytyy viedä ulos joka päivä. Minä uskon, että lemmikkien vaikutus psyykkiseen terveyteen on vielä paljon suurempi kuin pelkkä lenkit

Loma on lopuillaan ja minusta tuntuu, että voisin jatkaa lomailua vielä pari kuukautta. Minua ei ahdista arki eikä työkään sinänsä. Mutta olen väsynyt teeskentelmään, että teen töitä 8h päivässä, vaikka todellisuudessa teen tyypillisesti n. 2-3 tuntia. Lopun ajan käytän joko työhön löyhästin liittyvien uutisten, esimerkiksi Tekniikka ja talous -lehden uutisten lukemiseen tai henkilökohtaisten asioiden verkkoselailuun, sähköpostin lukemiseen yms. Koneen ääreltä poistun harvoin pidemmäksi aikaa kuin 5 minuutiksi. Saatan täyttää astianpesukoneen tai laittaa pyykit kuivumaan, mutta muuten minun on pysyteltävä koneen ääressä. Työni edellyttää jatkuvaa läsnäoloa chatissa. Tarkoitus on tukea kollegoja tarpeen tullen sekä jakaa tietoa työhön liittyvistä asioista jatkuvasti. Yhtenä päivänä viikossa olen vastuussa päivystyksestä ja silloin töitä on todella paljon. Niinä päivinä tuntuu, että en ehdi edes juoda vettä tai juoda vettä. Minulla on muitakin työtehtäviä kuin päivystäminen, mutta niitä

Luin lehdestä juttua onnesta ja onnellisuudesta. Sen mukaan Suomi on onnellisin maa maailmassa. Jäin pohtimaan, onko onnellisuus jonkinlainen joukkoharha, joka vahvistaa itse itseään. Ovatko jotkut onnellisia vain unissaan, tai sanovat olevansa, jos sitä kysytään? Jutussa kerrottiin, että suomalaiset ovat onnellisia pienistä arkisista asioista. Ja sitä pidettiin hyvänä asiana. Minusta kaikkien, joilla on lämmin asunto, jossa on vessa, riittävästi ruokaa ja juomaa, ettei tarvitse nähdä nälkää tai kokea janoa, sekä edullista terveydenhoitoa ja koulutusta ja rahaa yli köyhyysrajan, olisi syytä olla onnellisia juuri näistä isoista asioista. Ehkä minulla on väärä asenne, mutta en usko jutussa esiintyvän tutkijan ajatuksiin siitä, että suomalaiset olisivat erityisen nöyriä ja “aina onnellisia”. Minusta näyttää pikemminkin siltä, että suomalaiset ovat määritelleet onnellisuuden uudelleen, koska eivät arjessaan ymmärrä olla onnellisia niistä “itsestäänselvyyksistä”, jotka mahdollistavat sen,

Olen niin onnellinen, vieläkin, vuosien jälkeen, että ei tarvitse enää koskaan mennä kouluun. Koko kouluajan kärsin, joka päivä. Mutta en edes itse ymmärtänyt sitä. Minulla ei ollut sitä ihmistä, jolle olisin kertonut kokemuksistani. Minulla ei ollut peiliä sille, mitä koin. Olin yksin, vuosia. Rakastin koulua sen takia, että siellä aika kului nopeasti. Siellä oli tekemistä ja opittavia asioita. Kunnes oivalsin, että voisin oppia vieläkin enemmän. Jos tekisin enemmän tehtäviä. Tein kaikki englannin kielen tehtävät kirjan loppuun saakka. Sitten opettaja sanoi, että niin ei saisi tehdä. Häpesin itseäni. En uskaltanut tehdä muita tehtäviä. Etteivät opettajat suuttuisi. Halusin olla hyvä ja kiltti oppilas. Halusin olla hyväksytty, sopiva ja oikea. En osannut. Olin erilainen, liian erilainen. Ja muut oppilaat huomasivat sen. He katsoivat nenänvarttaan pitkin. Arvostelivat minua. Koska olin hyvä, olin parempi kuin he. Olin kypsempi kuin he. Olin myös arempi ja pelokkaampi kuin he. Pelkäsin k