Puhumisen sietämätön vaikeus

Juttelin pitkästä aikaa työterveyspsykologin kanssa sairaudestani ja tunteistani. Vieläkin alkoi itkettää. Siitä huolimatta, että totesin olevani hämmästyttävänkin sinut sairauteni kanssa. Ja sen toteamisesta on kuitenkin vasta noin 6 kk. Jäin miettimään, miksi siitä on edelleen niin vaikea puhua. En enää usko kuolevani, en ainakaan ihan pian. Silti se herättää mielessä pelkoja, minussakin.

Tiedän myös, että muut ihmiset pelkäävät sitä, epäilemättä. Tai vakavia sairauksia ylipäätään. Haluan ehkä itsekin välttää ajattelemasta sairauttani. Luulen, että arkuus puhua siitä, liittyy siihen. En halua herättää pelkoja. Tai siihen, että en halua, että minua kohdellaan kuin sairasta: vältetään kuin spitaalista tai koronaan sairastunutta. Kaikki tietävät, ettei kasvain tartu. Silti kohtelu voi olla samankaltaista. Ihmiset välttävät sairastunutta, esimerkiksi koska “eivät tiedä, mitä sairastuneelle pitäisi sanoa”. Tai vain tuntevat olonsa muuten vain kiusaantuneeksi. Minä en halua aiheuttaa epämukavia tunteita ihmisille.

Olin toissapäivänä käymässä ystävien luona. Mietin etukäteen, miten kertoisin sairastumisestani. En halunnut ainakaan heti pullauttaa asiaa suustani “hyvää päivää kirvesvartta” -tyyliin. Puhuin siitä sitten kevyesti, ohimennen, niin kuin olisin unohtanut kertoa siitä aiemmin. Onneksi asia ohitettiin melko nopeasti, parilla kysymyksellä. Sitten siirryttiin mukavampiin asioihin. Silti se tuntui ikävältä, kuin velvollisuudelta. Jäin miettimään miksi.

Pohjimmiltaa se ehkä juontaa juurensa siitä, että sairastuin vahvuuteen jo lapsena. Sen vuoksi olin joillekin ystävilleni taakka vuosia, vielä aikuisenakin. Olin hankala ja raskasmielinen. En halunnut ottaa vastuuta omista tunteistani. En halunnut herättää liiaksi huomiota tai olla vaivaksi. Ja kuitenkin olin. Kannoin menneisyyden taakkoja, vanhempienikin puolesta. Ja melkein näännyin niiden alle. Kunnes vertaistukiryhmien avulla huomasin, etten ole ainoa siinä suossa tarpoja. Pystyin vihdoin katsomaan itseäni ulkopuolisin silmin enkä pitänyt siitä, mitä näin. Näin taakkani ja virheeni. Olen sen jälkeen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan ja opettelen edelleen. Olen myös opetellut nauramaan itselleni ja toistuville kaavoilleni.

Mutta sen jälkeen en ole halunnut olla taakka tai herkkä ihminen, jonka tunteita pitää varoa loukkaamasta. Tai ihminen, jonka kanssa ei voisi puhua joistakin asioista. Haluan olla helppo ystävä, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia ja tunteita, ja olla “tavallisesti”, olla oma itsensä. Ei kuitenkaan ole aina helppoa olla helppo ystävä. Etenkään kun en halua ottaa sitä uudeksi taakaksi itselleni. Silti yritän olla avoin ja helposti lähestyttävä, mukava ja fiksu. Ei siksi, että niin kuuluu tehdä tai koska pelkään jääväni yksin, vaan itseni ja ystävieni iloksi.

Työterveyspsykologin mielestä ajan viettäminen ystävien kanssa on tärkeää, korona-aikanakin. Ettei elämä kapeutuisi liikaa. En tiedä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Mutta haluaisin ymmärtää. Minusta tuntuu, että jossain mielessä elämäni on kapeutunut liikaa jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Minulla on vain muutamia oikeita ystäviä, joiden kanssa usein jaan ajatuksia ja tunteita. Mutta onko se väärin? Eikö tärkeämpää määrän sijasta ole laatu? Minä haluaisin ajatella että on. Jos tunnen oloni hyväksi - ja helpoksi tai helpommaksi - joidenkin ihmisten seurassa, miksi en nauttisi siitä sen sijaan, että yrittäisin haalia lisää ystäviä? Ja jos viihdyn kotona, seurassa, jonka muodostaa yksi parhaista ystävistäni, rakkaani, asuinkumppanini, niin onko elämäni liiaksi kapeutunutta? Ja eikö jokaisen aikuisen ihmisen elämä ole jossain määrin kapeutunut? Siis siinä mielessä, että ihmiset viihtyvät itsensä kaltaisten seurassa ja tuntevat saavansa heiltä eniten vastakaikua ajatuksilleen. Ehkä minulla on väärä asenne.

Ja kuitenkin, haluaisin oppia puhumaan sairaudestani tavallisesti, ilman häpeää tai pelkoa siitä, että järkytän tai aiheutan epämukavia tunteita toisille. Haluaisin oppia vitsailemaan sairaudestani ja oppia nauramaan itselleni. Että se ei olisi vain pelottava asia, jota ei uskalla edes ajatella.

(...) Etsin ymmärrystä ja kaipaan ystävää, olen tehnyt sitä monta päivää.
Mun tapani liikkua kai johtaa harhaan, enkä käsitä alkuunkaan.
Nukkuu tai juttelee tai suutelee, se on vain hetken hurmaa.
Eikä kukaan voi käsittää, kuinka vaikeaa voi olla ymmärtää.

Sun täytyy mennä,
Sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten.
Tapahtui mitä vaan, se on sun elämäs, eikä kenenkään muun.
Kaikki, mitä näät, voi olla harhaa tai yhtä hyvin unelmaa.
On kaikki sekavaa, se jokin saapuu aikanaan.
(Neljä Ruusua)