Läheisyys on pelon vastakohta
Näin yöllä unta siitä, että kuolin yhtäkkiä. Aivan kuin televisio-ohjelmassa, haukoin henkeäni ja sitten kaikki oli ohi. Olin paikalla yksin. Siitä tuli surullinen olo. Mutta niin voi käydä - vaikka olisi ystäviä ja perheenjäseniä elämässä, kuoleman hetkellä saattaa kuitenkin olla yksin. En haluaisi olla yksin. Yksinäisyys on ollut yksi elämäni tragedioista. Olen ollut liikaa yksin, jo lapsuudessa. Aikuisena olen ollut yksin, usein omasta halustani, mutta joskus myös haluamattani. Toivon todella, että minun ei tarvitse kuolla yksin, ei ainakaan kadulla, ihmisten nähden. Pelkään yksin jäämistä, ehkä enemmän kuin itse kuolemaa.
Kiinalaista korona-dokumenttia katsoessani olin järkyttynyt erityisesti siitä, että ihmisiä löydettiin kaduilta kuolleina. Joku partio ajeli autolla ympäri kaupunkia keräämässä ruumiita. Se tuntui kolkolta ja traagiselta. Uskon, että ihmisiä oli kielletty menemästä ulos, joten he eivät voineet myöskään löytää apua tarvitsevaa naapuriaan tai tuntematonta kadulta. Ulos lähteneet olivat ehkä ajatelleet, että vointi on niin huono, että on kielloista huolimatta lähdettävä etsimään apua. Olisi aivan kamalaa kuolla sillä tavalla. Kuitenkin, jopa Suomessa, useimmat ihmiset kuolevat muualla kuin sairaalassa, useimmiten kotonaan. Eikä se useimmiten johdu siitä, että hoitoa ei olisi saatavilla. Kuolema vaan tulee usein niin yllättäen. Jopa nuoria, terveinä pidettyjä ihmisiä kuolee äkkinäisesti, ilman ennakolta tunnettua sairautta. Ja vakavasti sairaatkin viettävät usein pitkiä aikoja kotonaan hoitojaksojen välillä. Ja sairauskohtaus voi tulla lähes kenelle tahansa äkkiarvaamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Minä haluaisin olla edes jollain tavalla valmis. Haluaisin maata sängyssä ja ”nukahtaa” sänkyyn jonkun läheisen läsnäollessa. Toivon myös, että olisin tietoinen kuoleman läheisyydestä. Toivoisin, että minulla olisi mahdollisuus sanoa läheisilleni jotakin ennen kuolemaa. Testamenttini, niin omaisuus-, hoito- kuin hautaustestamenttini, olen jo tehnyt. Mutta en haluaisi olla yksin kuoleman hetkellä. Haluaisin sanoa läheisilleni vielä kerran, kuinka tärkeitä he ovat ja toivottaa heille hyvää loppuelämää. Haluaisin sanoa, että älkää minua surko, eläkää elämäänne niin kuin viimeistä päivää. En tarkoita, että elävien ihmisten pitäisi valmistautua joka hetki kuolemaan. En tarkoita sitäkään, että pitäisi elää pelkästään nautintoja varten tai jättää tekemättä jotakin vain siksi, että kuolema saattaa korjata milloin hyvänsä.
Elämisellä kuin viimeistä päivää tarkoitan sitä, että erilaisia valintoja kannattaa peilata sitä vasten, että elämää ei ole loputtomasti. Sitten kun -elämä ei ole hyvä vaihtoehto. On mahdollista olla tyytyväinen elämäänsä tässä ja nyt, sellaisena kuin se on. Erilaisia elämän olosuhteita ei voi välttämättä muuttaa, mutta suhtautumistaan niihin voi. Ja jos ei voi mitenkään olla elämäänsä tyytyväinen, on syytä ehkä tehdä jotakin, muuttaa jotakin. Kenties jopa joitakin isoja asioita. Jokainen meistä on joskus tyytymätön elämäänsä, tai ehkä useinkin. Niihin pieniin asioihin, jotka ärsyttävät joka päivä vähän, aamuväsymykseen, palaneeseen kahviin ja rikkinäiseen sukkaan. Tai jatkuvaan siivoamiseen, ruuanlaittoon ja ostoksilla käymiseen. Tai lomamatkan puutteeseen, arjen tylsyyteen ja huvitusten vähyyteen. Mutta jos ne ovat ainoita asioita, jotka ärsyttävät usein, suuret asiat ovat hyvin. Siinä tilanteessa ihmisellä on varaa ja mahdollisuus ärsyyntyä pienistä asioista, kun suuret linjat ovat kunnossa. Ja jos ne eivät ole, sitten pitää uskaltaa tehdä muutoksia.
Haluaisin myös tuntea läheisyyttä, kun kuolema lähestyy - sillä läheisyys on pelon vastakohta. Ja kuolemaa minä pelkään. Pelkään, koska en sitä tunne. Pelkään, koska en halua tuntea kipuja. Pelkään, koska en tiedä, mitä läheisilleni tapahtuu enkä voi olla auttamassa heitä. Siksi toivon, että kuolema ei tule, ainakaan kovin pian kohdalleni eikä ainakaan sillä tavalla kuin unessani.
Kiinalaista korona-dokumenttia katsoessani olin järkyttynyt erityisesti siitä, että ihmisiä löydettiin kaduilta kuolleina. Joku partio ajeli autolla ympäri kaupunkia keräämässä ruumiita. Se tuntui kolkolta ja traagiselta. Uskon, että ihmisiä oli kielletty menemästä ulos, joten he eivät voineet myöskään löytää apua tarvitsevaa naapuriaan tai tuntematonta kadulta. Ulos lähteneet olivat ehkä ajatelleet, että vointi on niin huono, että on kielloista huolimatta lähdettävä etsimään apua. Olisi aivan kamalaa kuolla sillä tavalla. Kuitenkin, jopa Suomessa, useimmat ihmiset kuolevat muualla kuin sairaalassa, useimmiten kotonaan. Eikä se useimmiten johdu siitä, että hoitoa ei olisi saatavilla. Kuolema vaan tulee usein niin yllättäen. Jopa nuoria, terveinä pidettyjä ihmisiä kuolee äkkinäisesti, ilman ennakolta tunnettua sairautta. Ja vakavasti sairaatkin viettävät usein pitkiä aikoja kotonaan hoitojaksojen välillä. Ja sairauskohtaus voi tulla lähes kenelle tahansa äkkiarvaamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Minä haluaisin olla edes jollain tavalla valmis. Haluaisin maata sängyssä ja ”nukahtaa” sänkyyn jonkun läheisen läsnäollessa. Toivon myös, että olisin tietoinen kuoleman läheisyydestä. Toivoisin, että minulla olisi mahdollisuus sanoa läheisilleni jotakin ennen kuolemaa. Testamenttini, niin omaisuus-, hoito- kuin hautaustestamenttini, olen jo tehnyt. Mutta en haluaisi olla yksin kuoleman hetkellä. Haluaisin sanoa läheisilleni vielä kerran, kuinka tärkeitä he ovat ja toivottaa heille hyvää loppuelämää. Haluaisin sanoa, että älkää minua surko, eläkää elämäänne niin kuin viimeistä päivää. En tarkoita, että elävien ihmisten pitäisi valmistautua joka hetki kuolemaan. En tarkoita sitäkään, että pitäisi elää pelkästään nautintoja varten tai jättää tekemättä jotakin vain siksi, että kuolema saattaa korjata milloin hyvänsä.
Elämisellä kuin viimeistä päivää tarkoitan sitä, että erilaisia valintoja kannattaa peilata sitä vasten, että elämää ei ole loputtomasti. Sitten kun -elämä ei ole hyvä vaihtoehto. On mahdollista olla tyytyväinen elämäänsä tässä ja nyt, sellaisena kuin se on. Erilaisia elämän olosuhteita ei voi välttämättä muuttaa, mutta suhtautumistaan niihin voi. Ja jos ei voi mitenkään olla elämäänsä tyytyväinen, on syytä ehkä tehdä jotakin, muuttaa jotakin. Kenties jopa joitakin isoja asioita. Jokainen meistä on joskus tyytymätön elämäänsä, tai ehkä useinkin. Niihin pieniin asioihin, jotka ärsyttävät joka päivä vähän, aamuväsymykseen, palaneeseen kahviin ja rikkinäiseen sukkaan. Tai jatkuvaan siivoamiseen, ruuanlaittoon ja ostoksilla käymiseen. Tai lomamatkan puutteeseen, arjen tylsyyteen ja huvitusten vähyyteen. Mutta jos ne ovat ainoita asioita, jotka ärsyttävät usein, suuret asiat ovat hyvin. Siinä tilanteessa ihmisellä on varaa ja mahdollisuus ärsyyntyä pienistä asioista, kun suuret linjat ovat kunnossa. Ja jos ne eivät ole, sitten pitää uskaltaa tehdä muutoksia.
Haluaisin myös tuntea läheisyyttä, kun kuolema lähestyy - sillä läheisyys on pelon vastakohta. Ja kuolemaa minä pelkään. Pelkään, koska en sitä tunne. Pelkään, koska en halua tuntea kipuja. Pelkään, koska en tiedä, mitä läheisilleni tapahtuu enkä voi olla auttamassa heitä. Siksi toivon, että kuolema ei tule, ainakaan kovin pian kohdalleni eikä ainakaan sillä tavalla kuin unessani.
Kommentit
Lähetä kommentti