Paluu töihin - feikkaamaan ahkeraa?
Loma on lopuillaan ja minusta tuntuu, että voisin jatkaa lomailua vielä pari kuukautta. Minua ei ahdista arki eikä työkään sinänsä. Mutta olen väsynyt teeskentelmään, että teen töitä 8h päivässä, vaikka todellisuudessa teen tyypillisesti n. 2-3 tuntia. Lopun ajan käytän joko työhön löyhästin liittyvien uutisten, esimerkiksi Tekniikka ja talous -lehden uutisten lukemiseen tai henkilökohtaisten asioiden verkkoselailuun, sähköpostin lukemiseen yms. Koneen ääreltä poistun harvoin pidemmäksi aikaa kuin 5 minuutiksi. Saatan täyttää astianpesukoneen tai laittaa pyykit kuivumaan, mutta muuten minun on pysyteltävä koneen ääressä. Työni edellyttää jatkuvaa läsnäoloa chatissa. Tarkoitus on tukea kollegoja tarpeen tullen sekä jakaa tietoa työhön liittyvistä asioista jatkuvasti. Yhtenä päivänä viikossa olen vastuussa päivystyksestä ja silloin töitä on todella paljon. Niinä päivinä tuntuu, että en ehdi edes juoda vettä tai juoda vettä. Minulla on muitakin työtehtäviä kuin päivystäminen, mutta niitä voi tehdä siinä tahdissa kuin haluaa. Kiirettä ei ole. Joskus harvoin sijaistan toista päivystäjää, kun tarvitaan. Haluaisin jakaa kiireisen päivän tehtäviä useammalle päivälle. Se ei kuitenkaan sovi kollegoilleni. He haluavat pitää mieluummin yhden kiireisen päivän.
Onneksi ahkeran teeskenteleminen on etätöissä - ja koneen ääressä muutenkin - on suhteellisen helppoa. Mutta kuten Sami Kuusela Imagen jutussa “Miksi oikeastaan palaisimme toimistolle?” kirjoittaa: “Kotona feikkaaminen on pelkästään surullista. Näennäistekemisen katoaminen tarkoittaa enemmän tehokkaita työtunteja päivään, mutta tutkimukset kertovat, ettei ihminen pysty tekemään tehokkaasti töitä kuin muutaman tunnin vuorokaudessa uupumatta. Lisääntyneestä vapaa-ajastakin tulee huono omatunto.” Minulla on huono omatunto, kun tuhlaan työnantajan resursseja turhaan. Yritän joka päivä keksiä ainakin jonkin uuden asian, jonka voin tehdä ja saada tehdyksi 2-3:n päivän aikana. Yritän kehittää itseäni ja osaamistani parhaani mukaan, että omatuntoni leppyisi. Ehkä minulla on vain väärä asenne, kun tunnen häpeää ja syyllisyyttä asiasta, jolle en itse voi paljonkaan tehdä.
On vaikea sanoa, että minulla ei ole tarpeeksi töitä, kun monet muut ovat uupumisen rajoilla. Olen silti kertonut tekemisen puutteestani esimiehilleni, joista nyt on vuorossa jo kolmas puolentoista vuoden työsuhteeni aikana. Mitään selvää muutosta ei kuitenkaan ole esitetty. Pelkään myös sitä, että jos korostan liikaa tekemisen puutetta, työntekijöitä saatetaan vähentää. Ja minä, viimeksi tulleena, voisin tulla irtisanotuksi ensimmäisenä. Se on myös etätöissä pelkona: kun emme ole näkyvissä ja, kuten Sami Kuusela Imagessa kirjoittaa, sosiaalinen liima, small talk, vitsailu ja yhteiset illanvietot (itse lisäisin yhteiset lounaat) vähenevät, meidät on helppo irtisanoa. Paine siihen, että saisin asiakkailta laskutettavia työtehtäviä työajanseurantataulukkoon, on myös kova. Sen avulla saisimme ryhmänä näkyvyyttä ja arvostusta ja vakiinnuttaisimme asemaamme organisaatiossa.Asiakkailta laskutettavia suoritteita ei voi kuitenkaan innovoida. Vaikka keksisin kuinka paljon uusia ideoita tahansa, ne eivät ole asiakkailta laskutettavia tehtäviä.
Olen myös miettinyt asiaa aivojeni kannalta, että pysyisin paremmin työvireessä ja aivoni valmiina kiireiseen päivään, jos minulla olisi enemmän tekemistä ja edes vähän kiirettä muulloinkin kuin vain yhtenä päivänä viidestä. Olen jopa harkinnut sitä, että hankkisin toisen työn nykyisen lisäksi. Minulla olisi mahdollisuus osa-aikatyöhön - jos siis käyttäisin siihen kaiken sen ajan, joka työpäivän aikana jää vapaaksi, eli varastaisin työaikaa pääasialliselta työnantajaltani. Pelkään kuitenkin kiinnijäämistä siitä, että en ole ollut riittävästi “läsnä” kollegoideni mielestä ja saisin huonon maineen. Pitäisi siis löytää jokin työ, joka sujuisi, vaikka sen joutuisi keskeyttämään jatkuvasti. Lisäksi pitäisi hakea sivutyölupa työnantajalta. Pelkään myös sitä, että hyppiminen työstä ja tehtävästä toiseen tekisi minusta kykenemättömän keskittymään mihinkään. Jo nyt, kiireisinä päivinä, aivoni tuntuvat välillä tekevän tenän, kuormittuvan liikaa. Ja vapaa-ajallakin on vaikea keskittyä lukemaan - puhumattakaan siitä, että olisi tekemättä mitään. En halua tulla täysin keskittymiskyvyttömäksi. Haluan osata nauttia lukemisesta ja muista hitaista asioista. En myöskään halua lisätä stressiä kovin paljon, koska se voi pahentaa sairauttani tai oireitani tai aiheuttaa uuden sairauden.
Elämä on valintoja. Tässä se tulee esiin erityisen hyvin. Sairauteni ja aivojeni vuoksi valitsen nykyisen työni sellaisena kuin se on. Saatan ehkä työn ohella opiskella työhön liittyviä asioita hiljakseen, ilman suuria tavoitteita. Ja vapaa-ajallakin voi opiskella jotain, vaikka edes kansalaisopiston kursseilla (jos korona ei taas laita niitä tauolle). En edes uskalla haaveilla uuden työn hakemisesta, enkä varsinkaan työyhteisön vaihtamisesta. Se asettaisi minut alttiiksi irtisanomiselle - olisi edelleen se viimeksi tullut, kenties vielä vuosia. Lisäksi joutuisin taas sopeutumaan uuteen työyhteisöön ja opettelemaan uusia työn tekemisen tapoja. Tässä tehtävässä voi olla, että pääsen leimastani pian eroon: eräs kollegani on lähdössä ehkä opiskelemaan ja joku uusi varmaankin palkataan hänen tilalleen. Salaa kuitenkin toivon, että nykyisestä työpaikastani löytyisi jokin uusi, haastavampi tehtävä. Onneksi on etätyö, normaalioloissakin 3 päivää viiikossa. Vaikka etätyössä on omat haasteensa mm. yhteistyön osalta, työpaikalla olisi vielä paljon haasteellisempaa “feikata” ahkeraa joka päivä.
Onneksi ahkeran teeskenteleminen on etätöissä - ja koneen ääressä muutenkin - on suhteellisen helppoa. Mutta kuten Sami Kuusela Imagen jutussa “Miksi oikeastaan palaisimme toimistolle?” kirjoittaa: “Kotona feikkaaminen on pelkästään surullista. Näennäistekemisen katoaminen tarkoittaa enemmän tehokkaita työtunteja päivään, mutta tutkimukset kertovat, ettei ihminen pysty tekemään tehokkaasti töitä kuin muutaman tunnin vuorokaudessa uupumatta. Lisääntyneestä vapaa-ajastakin tulee huono omatunto.” Minulla on huono omatunto, kun tuhlaan työnantajan resursseja turhaan. Yritän joka päivä keksiä ainakin jonkin uuden asian, jonka voin tehdä ja saada tehdyksi 2-3:n päivän aikana. Yritän kehittää itseäni ja osaamistani parhaani mukaan, että omatuntoni leppyisi. Ehkä minulla on vain väärä asenne, kun tunnen häpeää ja syyllisyyttä asiasta, jolle en itse voi paljonkaan tehdä.
On vaikea sanoa, että minulla ei ole tarpeeksi töitä, kun monet muut ovat uupumisen rajoilla. Olen silti kertonut tekemisen puutteestani esimiehilleni, joista nyt on vuorossa jo kolmas puolentoista vuoden työsuhteeni aikana. Mitään selvää muutosta ei kuitenkaan ole esitetty. Pelkään myös sitä, että jos korostan liikaa tekemisen puutetta, työntekijöitä saatetaan vähentää. Ja minä, viimeksi tulleena, voisin tulla irtisanotuksi ensimmäisenä. Se on myös etätöissä pelkona: kun emme ole näkyvissä ja, kuten Sami Kuusela Imagessa kirjoittaa, sosiaalinen liima, small talk, vitsailu ja yhteiset illanvietot (itse lisäisin yhteiset lounaat) vähenevät, meidät on helppo irtisanoa. Paine siihen, että saisin asiakkailta laskutettavia työtehtäviä työajanseurantataulukkoon, on myös kova. Sen avulla saisimme ryhmänä näkyvyyttä ja arvostusta ja vakiinnuttaisimme asemaamme organisaatiossa.Asiakkailta laskutettavia suoritteita ei voi kuitenkaan innovoida. Vaikka keksisin kuinka paljon uusia ideoita tahansa, ne eivät ole asiakkailta laskutettavia tehtäviä.
Olen myös miettinyt asiaa aivojeni kannalta, että pysyisin paremmin työvireessä ja aivoni valmiina kiireiseen päivään, jos minulla olisi enemmän tekemistä ja edes vähän kiirettä muulloinkin kuin vain yhtenä päivänä viidestä. Olen jopa harkinnut sitä, että hankkisin toisen työn nykyisen lisäksi. Minulla olisi mahdollisuus osa-aikatyöhön - jos siis käyttäisin siihen kaiken sen ajan, joka työpäivän aikana jää vapaaksi, eli varastaisin työaikaa pääasialliselta työnantajaltani. Pelkään kuitenkin kiinnijäämistä siitä, että en ole ollut riittävästi “läsnä” kollegoideni mielestä ja saisin huonon maineen. Pitäisi siis löytää jokin työ, joka sujuisi, vaikka sen joutuisi keskeyttämään jatkuvasti. Lisäksi pitäisi hakea sivutyölupa työnantajalta. Pelkään myös sitä, että hyppiminen työstä ja tehtävästä toiseen tekisi minusta kykenemättömän keskittymään mihinkään. Jo nyt, kiireisinä päivinä, aivoni tuntuvat välillä tekevän tenän, kuormittuvan liikaa. Ja vapaa-ajallakin on vaikea keskittyä lukemaan - puhumattakaan siitä, että olisi tekemättä mitään. En halua tulla täysin keskittymiskyvyttömäksi. Haluan osata nauttia lukemisesta ja muista hitaista asioista. En myöskään halua lisätä stressiä kovin paljon, koska se voi pahentaa sairauttani tai oireitani tai aiheuttaa uuden sairauden.
Elämä on valintoja. Tässä se tulee esiin erityisen hyvin. Sairauteni ja aivojeni vuoksi valitsen nykyisen työni sellaisena kuin se on. Saatan ehkä työn ohella opiskella työhön liittyviä asioita hiljakseen, ilman suuria tavoitteita. Ja vapaa-ajallakin voi opiskella jotain, vaikka edes kansalaisopiston kursseilla (jos korona ei taas laita niitä tauolle). En edes uskalla haaveilla uuden työn hakemisesta, enkä varsinkaan työyhteisön vaihtamisesta. Se asettaisi minut alttiiksi irtisanomiselle - olisi edelleen se viimeksi tullut, kenties vielä vuosia. Lisäksi joutuisin taas sopeutumaan uuteen työyhteisöön ja opettelemaan uusia työn tekemisen tapoja. Tässä tehtävässä voi olla, että pääsen leimastani pian eroon: eräs kollegani on lähdössä ehkä opiskelemaan ja joku uusi varmaankin palkataan hänen tilalleen. Salaa kuitenkin toivon, että nykyisestä työpaikastani löytyisi jokin uusi, haastavampi tehtävä. Onneksi on etätyö, normaalioloissakin 3 päivää viiikossa. Vaikka etätyössä on omat haasteensa mm. yhteistyön osalta, työpaikalla olisi vielä paljon haasteellisempaa “feikata” ahkeraa joka päivä.
Kommentit
Lähetä kommentti