Ikävä sitä, mitä ei ehkä olekaan

Mietin toistuvasti tällä viikolla, että en oikeastaan enää tunne mitään suurempaa tunnetta, kun ajattelen tätä mennyttä 3 kuukautta. Olenko nyt siis saavuttanut kriisin viimeisen vaiheen, hyväksymis- /sopeutumisvaiheen vai olenko vain tukahduttanut tunteeni? Vai olenko ehkä masentunut? En enää jatkuvasti pyörittele mielikuvia kuolemastani enkä koe olevani millään tavalla toimintakyvytön. Suren kyllä toisinaan menetettyjä mielikuvia tulevaisuudestani ja terveyden menetystä. Se tunne on ehkä “ikävä jotain, jota ei ehkä ole ollutkaan” (Pave Maijanen) tai jonnekin, mitä ei ole olemassakaan. Ehkä ikävää aikaan, joka ei ole vielä tullut. Mutta en koe surumielisyyttä tai alakuloisuutta enää joka päivä.

Se, miksi pohdin, olenko masentunut, liittyy tarmon tai motivaation puutteeseen: mikään ei oikein kiinnosta tarpeeksi. Ja siitä on seurannut myös syyllisyyden tunteita. (Juuri nythän minun pitäisi olla onnellinen ja elää elämää täysillä, kun olen lääkärien mielestä parantunut!) Monet sairauteen liittyvät tosiasiat myös tuntuvat edelleen käsittämättömiltä ja epätodellisilta. Tekisi mieleni sanoa, että olen puoliksi turta. Mutta sekään ei pidä paikkaansa: hetkittäin tunnen kyllä iloa ja surua ja pelkoja, välillä voimakkaastikin.

Ehkä tämä on jonkinlaista apatiaa tai vieraantumista omasta elämästä, jonkinlaista hämmennystä siitä, että se, mikä ennen tuntui tärkeältä, ei enää tunnukaan miltään. En tiedä, mitä pitäisi ajatella siitä, että vihdoin pitkien pätkätyovuosien jälkeen en oikeastaan haluaisi tehdä työtä ollenkaan. Olen myös vähän turhautunut siihen, että yhteiskunnalla ei ole tarjota minulle mitään muuta. Tietysti pitäisi olla todella tyytyväinen siihen, että saan ja voin ylipäätään tehdä työtä ja että koronan aikaankin minulla on työpaikka, johon olen voinut palata. Saan jopa lomailla palkallisesti tänän vuonna. Mutta haluaisin tehdä jotain tärkeämpää kuin työ. En tiedä, mistä löytäisin jotain uusia merkityksiä elämääni, kun vanhat tuntuvat turhilta. Olenko sittenkin jo uudelleen suuntautumisen vaiheessa, kun kriisi ei enää hallitse tunne- ja ajatusmaailmaa? Ei, en pysty vielä ajattelemaan tulevaisuutta kovinkaan pitkälle. Käsittelen edelleen omaa identiteettiäni, vakaumuksiani ja uskomuksiani… Tai sitten minulla on vain väärä asenne: täytyy vaan kääntää katse pois omasta navasta ja tehdä jotain toisia ihmisiä varten…

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen