Minulla ei ole varaa edes unelmiin
Katselin televisiosta amerikkalaista asunnonetsintäohjelmaa. Siinä munuaisensiirron saanut mies osti aviopuolisonsa kanssa asunnon Puerto Ricosta. Hän oli ennen sairastumistaan ollut hyvin tarkka rahoistaan. Sairastuttuaan ja toivuttuaan siitä hän kuitenkin päätti, että elämään kannattaa satsata rahaa. Minä huomasin ajattelevani täysin päinvastoin. Jäin miettimään miksi. Olen aina ollut tarkka rahankäyttäjä enkä ole ostellut mitään, ainakaan tarjousmekkoa kalliimpaa, harkitsematta, mitä, millaista ja mistä ostaisin. Tiedän kyllä, että rahoja ei saa mukaansa, kun kuoleman hetki koittaa. Eikä minulla ole perillisiä, joille haluaisin jättää rahani.
Ajattelen pikemminkin niin, että varaudun mahdollisiin tuleviin sairaalakuluihin ja siihen, että saatan joutua ostamaan palveluja, jos sairauteni uusiutuu. Tai, jos en kuole tähän sairauteeni, tulen ehkä joskus niin vanhaksi, että on ostettava palveluja, vähintään siivousta tms. 1990-luvun laman aikaan tehtyjen säästöjen ja terveydenhuollon jatkuvan resurssipulan vuoksi pelkään myös, että yhä kasvava osa terveydenhuollon palveluistakin tulee meidän, tavallisten ihmisten maksettavaksi. Siitä huolimatta, että Suomen asiakasmaksut ovat korkeimpia Euroopassa.
Mutta miksi juuri minä ajattelen näin? Ei siitä ole kovin kauan vielä, kun ajattelin, että kyllä yhteiskunta hoitaa ja kustantaa hoidot ja palvelut kotiinkin, jos tarvitaan. Ostin miehen kanssa asunnon vasta 4 vuotta sitten. Ajatuksenani oli se, että oman asunnon ostaminen on ainoa keino, jolla voin kartuttaa omaisuuttani tarpeeksi. Tässä tapauksessa tarpeeksi tarkoittaa sitä, että myytyäni asunnon, rahat voisivat riittää palveluiden ostamiseen, kenties vuosia tai vuosikymmeniä. Nyt en ole enää varma, pystynkö tai ehdinkö lopun työelämäni aikana (tällä hetkellä n. 20 vuotta) kartuttamaan omaisuuttani riittävästi. Etenkään jos joudun jo ennen eläkkeelle pääsyä kustantamaan lisää sairauteni hoitoa. Mutta mikä sitten on tarpeeksi? Miten olisi mahdollista ennustaa, kuinka paljon rahaa tarvitsen palveluiden ostamiseen? Osaako joku sanoa jonkin sopivan kertoimen, kuten se, jolla työnantajat arvioivat työntekijöidensä terveydenhoitokuluja vuosittain budjettia varten? Montako tuhatta tai kymmentä tuhatta tarvitsen vuodessa erilaisiin palveluihin? Tottakai se riippuu siitä, millaista elintasoa haluan ylläpitää, uusiutuuko sairauteni ja mitä muita mahdollisia sairauksia voin saada. Mutta haluaisin tietää jonkin keskimääräisen summan, jolla Suomessa keskituloinen vanhus ostaa vuosittain palveluja. Toisaalta, en tiedä onko sillä keskimääräisellä summallakaan loppujen lopuksi mitään väliä. Jos pitää varustautua pahimpaan mahdolliseen skenaarioon, rahaa ei ehkä koskaan ole tarpeeksi. Ei ainakaan minun tuloillani.
Ehkä ero minun ja tuon ylempää keskiluokkaa olevan n. 60+-vuotiaan miehen välillä ei kuitenkaan ole siinä, että hänellä on enemmän rahaa. Ehkä ero onkin meidän taustoissamme, luokka-eroissa. Olen kotoisin työläisperheestä. Olen myös ollut pätkätöissä n. 20 vuotta ja saanut vasta äskettäin toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen. Tunnistan itsessäni sisäisen tarpeen varustautua pahan päivän varalle. En voi luottaa siihen, että tarvittaessa saan lainaa pankista. Minulla ei ole vanhempia, sisaruksia tai sukulaisia, joilta voisin pyytää rahaa, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Minulla ei ole muuta realisoitavaa omaisuutta kuin asunto, jossa asun. Minulla ei ole edes ystäviä, joilta voisin pyytää rahaa lainaksi. Vaikka en enää kuulu työväenluokkaan, en pysty ajattelemaan kuin keskituloiset. Viime kädessä kysymys on siitä, että en uskalla luottaa yhteiskuntaan. En, vaikka vanhempani ovat olleet rakentamassa juuri sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset voisivat luottaa siihen nimenomaisesti, juuri pahana päivänä.
Tässä on myös yksi syy siihen, että en voi “elää kuin viimeistä päivää” tai “elää elämääni täysillä”, vaikka olen, näillä näkymin, toipumassa vakavasta sairaudesta - minulla ei vain ole siihen varaa. Enkä tiedä, tuntuisiko siltä, vaikka tililläni olisi tuhansia tai kymmeniä tuhansia. Satoja tuhansia tai miljoonia tuskin ehdin saada enää, en edes lotosta, koska en lottoa. Minulla on varmasti monien mielestä väärä asenne.
Minun on ajateltava huomista ja ensi vuotta ja mahdollista sairauden pahenemista tai uutta sairautta. Haluan, että voin pahan päivän tullen hankkia itselleni apua. Toivon, että olen väärässä eikä pahaa päivää koskaan tulekaan, mutta… siitä ei voi koskaan olla varma. Mikään ei elämässä ole varmaa, ei ehkä enää koskaan. Sen vuoksi minä jatkan säästämistä, ostan vaatteet käytettyinä, pakastan marjoja, paikkaan pyörän renkaita ja korjaan vähän rikkinäisiä vaatteita. Sen vuoksi minä en uskalla edes haaveilla mökin ostamisesta tai loma-asunnosta Espanjassa. Sen vuoksi minä en hanki autoa tai ajele taksilla. Minun tapani ylistää elämää ovat tuoreet mansikat mansikkatortussa tai suklaahieronta arkipäivän juhlistamiseksi. Luokkaerot vaikuttavat siis siihenkin, mistä voi ja uskaltaa unelmoida. Silti, voin totuudenmukaisesti sanoa, että minulla ei ole tällä hetkellä puutetta mistään. Voin myös syödä, juoda ja harrastaa niin kuin itse haluan. Minulla on varaa jopa huvitteluun silloin tällöin. Olen onnekas, kun voin elää elämääni laskematta jokaista senttiä.
Ajattelen pikemminkin niin, että varaudun mahdollisiin tuleviin sairaalakuluihin ja siihen, että saatan joutua ostamaan palveluja, jos sairauteni uusiutuu. Tai, jos en kuole tähän sairauteeni, tulen ehkä joskus niin vanhaksi, että on ostettava palveluja, vähintään siivousta tms. 1990-luvun laman aikaan tehtyjen säästöjen ja terveydenhuollon jatkuvan resurssipulan vuoksi pelkään myös, että yhä kasvava osa terveydenhuollon palveluistakin tulee meidän, tavallisten ihmisten maksettavaksi. Siitä huolimatta, että Suomen asiakasmaksut ovat korkeimpia Euroopassa.
Mutta miksi juuri minä ajattelen näin? Ei siitä ole kovin kauan vielä, kun ajattelin, että kyllä yhteiskunta hoitaa ja kustantaa hoidot ja palvelut kotiinkin, jos tarvitaan. Ostin miehen kanssa asunnon vasta 4 vuotta sitten. Ajatuksenani oli se, että oman asunnon ostaminen on ainoa keino, jolla voin kartuttaa omaisuuttani tarpeeksi. Tässä tapauksessa tarpeeksi tarkoittaa sitä, että myytyäni asunnon, rahat voisivat riittää palveluiden ostamiseen, kenties vuosia tai vuosikymmeniä. Nyt en ole enää varma, pystynkö tai ehdinkö lopun työelämäni aikana (tällä hetkellä n. 20 vuotta) kartuttamaan omaisuuttani riittävästi. Etenkään jos joudun jo ennen eläkkeelle pääsyä kustantamaan lisää sairauteni hoitoa. Mutta mikä sitten on tarpeeksi? Miten olisi mahdollista ennustaa, kuinka paljon rahaa tarvitsen palveluiden ostamiseen? Osaako joku sanoa jonkin sopivan kertoimen, kuten se, jolla työnantajat arvioivat työntekijöidensä terveydenhoitokuluja vuosittain budjettia varten? Montako tuhatta tai kymmentä tuhatta tarvitsen vuodessa erilaisiin palveluihin? Tottakai se riippuu siitä, millaista elintasoa haluan ylläpitää, uusiutuuko sairauteni ja mitä muita mahdollisia sairauksia voin saada. Mutta haluaisin tietää jonkin keskimääräisen summan, jolla Suomessa keskituloinen vanhus ostaa vuosittain palveluja. Toisaalta, en tiedä onko sillä keskimääräisellä summallakaan loppujen lopuksi mitään väliä. Jos pitää varustautua pahimpaan mahdolliseen skenaarioon, rahaa ei ehkä koskaan ole tarpeeksi. Ei ainakaan minun tuloillani.
Ehkä ero minun ja tuon ylempää keskiluokkaa olevan n. 60+-vuotiaan miehen välillä ei kuitenkaan ole siinä, että hänellä on enemmän rahaa. Ehkä ero onkin meidän taustoissamme, luokka-eroissa. Olen kotoisin työläisperheestä. Olen myös ollut pätkätöissä n. 20 vuotta ja saanut vasta äskettäin toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen. Tunnistan itsessäni sisäisen tarpeen varustautua pahan päivän varalle. En voi luottaa siihen, että tarvittaessa saan lainaa pankista. Minulla ei ole vanhempia, sisaruksia tai sukulaisia, joilta voisin pyytää rahaa, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Minulla ei ole muuta realisoitavaa omaisuutta kuin asunto, jossa asun. Minulla ei ole edes ystäviä, joilta voisin pyytää rahaa lainaksi. Vaikka en enää kuulu työväenluokkaan, en pysty ajattelemaan kuin keskituloiset. Viime kädessä kysymys on siitä, että en uskalla luottaa yhteiskuntaan. En, vaikka vanhempani ovat olleet rakentamassa juuri sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmiset voisivat luottaa siihen nimenomaisesti, juuri pahana päivänä.
Tässä on myös yksi syy siihen, että en voi “elää kuin viimeistä päivää” tai “elää elämääni täysillä”, vaikka olen, näillä näkymin, toipumassa vakavasta sairaudesta - minulla ei vain ole siihen varaa. Enkä tiedä, tuntuisiko siltä, vaikka tililläni olisi tuhansia tai kymmeniä tuhansia. Satoja tuhansia tai miljoonia tuskin ehdin saada enää, en edes lotosta, koska en lottoa. Minulla on varmasti monien mielestä väärä asenne.
Minun on ajateltava huomista ja ensi vuotta ja mahdollista sairauden pahenemista tai uutta sairautta. Haluan, että voin pahan päivän tullen hankkia itselleni apua. Toivon, että olen väärässä eikä pahaa päivää koskaan tulekaan, mutta… siitä ei voi koskaan olla varma. Mikään ei elämässä ole varmaa, ei ehkä enää koskaan. Sen vuoksi minä jatkan säästämistä, ostan vaatteet käytettyinä, pakastan marjoja, paikkaan pyörän renkaita ja korjaan vähän rikkinäisiä vaatteita. Sen vuoksi minä en uskalla edes haaveilla mökin ostamisesta tai loma-asunnosta Espanjassa. Sen vuoksi minä en hanki autoa tai ajele taksilla. Minun tapani ylistää elämää ovat tuoreet mansikat mansikkatortussa tai suklaahieronta arkipäivän juhlistamiseksi. Luokkaerot vaikuttavat siis siihenkin, mistä voi ja uskaltaa unelmoida. Silti, voin totuudenmukaisesti sanoa, että minulla ei ole tällä hetkellä puutetta mistään. Voin myös syödä, juoda ja harrastaa niin kuin itse haluan. Minulla on varaa jopa huvitteluun silloin tällöin. Olen onnekas, kun voin elää elämääni laskematta jokaista senttiä.
Kommentit
Lähetä kommentti