Olenko alisuorittaja ja riman alittaja?

Lukiessani erästä kirjaa tänään ajatuksissani vilahti taas aika, jolloin olin todella masentunut. Masennuksen syyksi paljastui 2,5 vuoden tutkimusten jälkeen (5 eri kertaa) kilpirauhasen vajaatoiminta. Kun sain sairauteeni lääkkeet, tuntui parin viikon jälkeen siltä, että elämäni alkoi uudelleen alusta. Masennukseni alhossa ajattelin joskus sitä, että haluaisin kuolla. Nyt on vaikea edes käsittää sitä, kun olen “käynyt lähellä kuolemaa”. Mutta tunnen silti suurta empatiaa silloista itseäni kohtaan: olin jatkuvasti väsynyt (vaikka nukuin 10-11 tuntia päivässä), yksinäinen ja epätoivoinen. Läheiset ihmiset olivat myös omien ongelmiensa raskauttamia - tai näin ajattelen nyt jälkikäteen - joten en saaut heiltä tukea, vaikka sitä yritin useampaan kertaan anoa. Sen vuoksi kai ajattelin, että kuolemalla pois helpottaisin heidänkin elämäänsä. Minulla ei ollut voimia auttaa heitä. Selvisin nipin napin töistäni, kun oikein pinnistelin ja sain työterveydestä tukea. Muun ajan lähinnä nukuin ja hereille ollessa syyllistin itseäni siitä, etten pystynyt liikkumaan, syömään terveellisesti - tai edes joka päivä olemaan hereillä. Ei ole siis ihme, että elämä tuntui alkaneen uudelleen, kun sain lääkkeet ja voimia nousta vihdoin sängystä ylös. Siitä syntyi suuri innostus ja halu opiskella ja löytää uusia merkityksiä elämälle.

Nyt olen vähän samassa tilanteessa: olen saanut hoitoa ja fyysisesti olo on hyvä ja normaali. Henkisesti olen kuitenkin jollain tavalla uudestisyntynyt. Erona edelliseen kertaan on kuitenkin se, että en oikein tiedä, miten tässä uudessa elämässä pitäisi olla ja mitä tehdä. Tunnen itseni vähän kuin lapseksi, joka ihmettelee muiden ihmisten elämää ja miettii, mikä tämä tämmöinen elämä on ja mitä minä haluaisin oikeastaan tehdä. Yritän etsiä uusia merkityksiä elämälle, mutta en saa oikein otetta mistään. Välillä tuntuu, etten oikein tiedä edes, kuka olen ja mitä haluan. Kaikki tuntuu vähän vieraalle ja kummalliselle. Paitsi tietenkin läheiset ihmiset, jotka tuntuvat jopa läheisemmiltä kuin ennen sairautta.

Viime viikolla tuntui ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan siltä, että minulla olisi voimia enempäänkin kuin vain töihin, liikuntaan ja muuhun arkeen. (Mikä voi tietysti olla pelkkää harhaa alkavan loman edellä:) Töissäkin olisin valmis ottamaan lisää tehtäviä ja vastuuta, jos niitä olisi tarjolla. Siitä alkoi ajatusketju, joka johti jälleen kerran syyllistymiseen: Olenko päästänyt itseni liian helpolla? Olenko minä alisuoriutuja, jos ymmärrän, että minulla olisi rahkeita tehdä vaativampia asioita tai vain enemmän, ja paremmin, mutta en kuitenkaan tee? Onko minulla oikeus tuhlata resurssejani ja aikaa asioihin, joissa ei vaadita suoriutumaan paremmin tai nopeammin? Tällaisia asioita pohdin, kun töissä oli ylimääräistä aikaa. Juuri tällä hetkellä voin tietysti perustella kaikkea tekemisen ja ponnistelemisen välttelyäni sillä, että olen vielä toipilas. On myös vielä todennäköisempää, että sairauteni saattaisi vielä edetä kuin esimerkiksi 2 vuoden kuluttua, tilastollisesti. Mutta jos ajatellaan pidemmällä aikavälillä, onko oikein, että tuhlaan potentiaaliani - kuten olen ehkä opiskeluaikaa lukuun ottamatta tehnyt koko elämäni?

Olisiko minulla parempi olla tai olisinko omasta mielestäni parempi ihminen, jos hankkisin itselleni lisää haasteita ja suorittamista? Ehkä. Ehkä en. Olen kuitenkin tällä hetkellä aivan uskomattoman tyytyväinen siitä, että 1) olen toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa ja että 2) minun ei tarvitse vaihtaa työyhteisöä, ainakaan todennäköisesti, tulevaisuudessa. Lisäksi olen tyytyväinen siitä, että minulla on 3) melko tarkkaan rajattu työtehtävä ja tiedän, tai olen ainakin tietävinäni, mitä minulta odotetaan. Näiden kolmen asian vuoksi en katsele avoimia työpaikkoja. Nämä kolme asiaa ovat pelastaneet minut yhdeltä pahimmista vihollisistani, huijarisyndroomalta. Tai ainakin juuri nyt tuntuu siltä.

Monissa aiemmissa työtehtävissäni minusta tuntui jatkuvasti sitä, etten tiedä, mitä minulta odotetaan ja pelkäsin, että se on jotakin sellaista, mitä en osaa. Pelkäsin myös paljastuvan, etten oikeastaan osaa yhtään mitään - paitsi ehkä vakuuttaa rekrytoija olemattomasta osaamisestani, koska olin saanut paikan. Uskon sen johtuneen epäselvästä työnkuvasta ja työn tavoitteiden epämääräisyydestä. Mutta uskon sen johtuneen myös alun alkaen siitä, että akateeminen koulutukseni, yhteiskuntatieteiden maisteri, kuten monet muutkaan akateemiset tutkinnot eivät johda mihinkään varsinaiseen työtehtävään tai pätevoitä oikeastaan mihinkään työhön. Akateeminen koulutus tarjoaa monissa tapauksissa “vain” valmiuksia hankkia, omaksua ja muokata tietoa sekä mahdollisuuksia luoda itselleen ammatti tai ura pyrkimällä tulkitsemaan työnantajan asettamia työtehtäviä ja niissä tarvittavia toimia itsenäisesti, ilman “konkreettista” työn ohjaamista ja valvomista. (Oikeastaan tässä kohtaa sana “vain” on hyvin vähättelevä ilmaus - sehän on paljon enemmän kuin koulutus, joka valmistaa johonkin tiettyyn tehtävään.) Ja niin olen joutunut useimmissa paikoissa tekemään, keksimään itselleni työn ja tehtävän, johon on annettu hyvin vähän mitään direktiota tai edes tehty tavoitteenasetantaa. Joissakin niistä reilusta 10 työtehtävistä edes lähiesimieheni ei ole tiennyt juurikaan, mitä tehtäviini on kuulunut, koska projektin johto on ollut niin erillään muusta organisaatiosta tai esimiehellä on ollut niin paljon alaisia, ettei hän ole voinut tai ehtinyt tutustua kaikkien työnkuviin. Monissa tehtävissäni olen myös ollut välillä tilanteessa, jossa en ole yrityksistäni huolimatta saanut käytettyä kaikkea työaikaani työtehtäviin - ja silti työn jälkeni ja aikaansaannokseni ovat olleet toivottuja ja jopa enemmän kuin riittäviä. Tai näin minulle on ainakin kerrottu. Juuri niinä hetkinä, kun olen käyttänyt työaikaani johonkin muuhun kuin työtehtäviini (toki useimmiten työpaikalla koneen äärellä), olen epäillyt omaa osaamistani eniten: Onko jotain olennaista jäänyt tekemättä? Olenko unohtanut jonkin tärkeän osan työstäni kokonaan? Olenko vain niin tyhmä, etten ole ymmärtänyt tehdä jotain tehtävää ollenkaan? Paljastuuko ihan kohta, että en oikeasti osaakaan tehdä työtäni?

Koulutuksen ohella luulen, että niin kutsuttu urapolkuni (naurattaa pelkkä sanakin) on vaikuttanut huijarisyndrooman syntymiseen. Olen tavalla tai toisella tuntenut monissa työpaikoissani olevani “vieraalla maalla”, koska olen työskennellyt esim. opetustehtävissä tai tietotekniikan alalla, joihin en ole saanut varsinaista koulutusta lainkaan tai hyvin vähän. Toki tehtäväni ovat olleet sellaisia, joissa olen saanut hyödyntää koulutuksessa hankkimaani osaamista, mutta myös kaikenlaista uutta on pitänyt opiskella jatkuvasti. Minulla ei siis ole ollut selkeää urapolkua lainkaan: Olen työskennellyt useilla aloilla ja hyvinkin erilaisissa tehtävissä, joskin useimmissa tapauksissa jossakin hankkeessa tai projektissa. Työnhakutaktiikkani ei ole ollut missään mielessä ajautumista mihin tahansa tehtävään. Minä olen vain ollut työnhakijana vuosikausia mallioppilas ja mennyt sinne, missä on töitä, ja ottanut vastaan määräaikaisia tehtäviä.

Monet ihmiset uskovat määräaikaisuuksien johtavan ennen pitkää pysyvään työllistymiseen, kunhan vain tekee työnsä hyvin. Näin ei ole, ainakaan julkisella tai järjestösektorilla enää. Ei ole ollut 90-luvun laman jälkeen. Julkiselle ja järjestösektorille on syntynyt erillinen projektitehtailun “tieteenala”, jonka avulla joissakin paikoissa pyritään a) kehittämään toimintaa tai b) laajentamaan tai lisäämään uusi toiminnan alue projektin avulla, koska pysyvien tehtävien resurssit eivät riitä kehittämistyöhön. Tai kuten edellä olevasta kuvauksestani työn ohjaamisessa ja tavoitteenasettelussa voinee päätellä - resurssit eivät riitä edes kehittämistyön suunnitteluun ja ohjaamiseen.

Oman kokemukseni mukaan useimmiten julkisen ja järjestösektorin määräaikaisuudet ovat kuitenkin projektitehtailua, että välttämättömät tehtävät saataisiin hoidetuiksi. 90-luvun laman jälkeen uusia virkoja tai tehtäviä kun ei saa perustaa ja vakinaisissa tehtävissä olevien työntekijöiden aika ja resurssit eivät riitä tehtävien hoitamiseen. Monet vakinaisista myös jäävät vanhempain- ym. vapaille tai eläkkeelle (suuret ikäpolvet), mutta heidänkään tilalleen ei ole välttämättä mahdollista paikalta sijaisia. Ratkaisu lisäresurssien saamiseen on se, että anotaan rahaa projektiin toisensa jälkeen, tavoitteita hieman vaihdellen. Ja koska rahoitus on aina katkolla vähän aikaa, kun uusi vuosi alkaa ja hakemuksia käsitellään, edellisen projektin työntekijät “joudutaan päästämään loppuvuodesta uuden työn hakuun”, koska ei voida luvata varmasti, että rahoitus saadaan ja uusi projekti alkaa. Näistä syistä minäkin hain lähes joka vuosi uutta työpaikkaa, joskus parikin kertaa vuodessa.

Uuden työn opetteleminen vie yleensä kuukausia ja se ja uuteen työyhteisöön sopeutuminen vaativat paljon voimia ja innostunutta, tai ainakin siltä näyttävää, asennetta. Olen saanut monista paikoista hienoa palautetta ja useimmissa paikoissa oltaisiin haluttu minun jatkavan, mutta se ei vain ole ollut mahdollista taloudellisista syistä. Vai kerran 20 vuoden aikana olen kieltäytynyt tarjotusta jatkosopimuksesta ja silloinkin vain sen vuoksi, että sain mielestäni paremman tehtävän toisaalta. Vasta nyt, viime vuonna, sain toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, kun en enää hakenut muita kuin “vakinaisia” tehtäviä. Odotellessani sitä, että sellaisia olisi haettavissa ja minut sellaiseen palkattaisiin en tietenkään istunut kotona sohvalla, vaan hankin lisäkoulutusta ja ehdin olla harjottelijanakin muutamia kuukausia ansiosidonnaisella päivärahalla.

Nyt tuntuu vihdoin siltä, että olen löytänyt tehtävän, jota osaan tehdä - tai ainakin itse uskon niin eikä kukaan ole toisinkaan sanonut. Huijarivuodet ovat siis vihdoin ohi. Välillä on niin kiireisiä päiviä, ettei tunnu olevan edes aikaa käydä WC:ssä. Enimmäkseen minusta tuntuu kuitenkin siltä, että resurssini riittäisivät vaativampiinkin vastuisiin, ja että minulla olisi aikaa tehdä enemmänkin kuin nykyisen tehtäväni. Ja koen siitä syyllisyyttä. Olen kyllä yrittänyt kuvata tätä kaikille kolmelle lähiesimiehelleni, jotka minulla on ollut tämän 1,5 vuoden aikana. Toistaiseksi kuitenkaan mikään ei ole muuttunut.

Syyllisyyteni kohdistuu kuitenkin ehkä enemmän paikkaani ja tehtävääni yhteiskunnassa kuin vain työpaikallani. Olen saanut yhteiskunnalta ilmaiseksi enemmän koulutusta kuin monet muut ihmiset, koska olen siihen itse aktiivisesti pyrkinyt. Nyt minusta tuntuu kuitenkin siltä, että minusta ei ole ollut vastaavaa hyötyä yhteiskunnalle. Eikä se johdu vain työttömyyspätkistäni. Ajattelen myös, että minulla voisi olla enemmän annettavaa yhteiskunnalle kuin mitä nyt annan. Mutta onko minulla tässä elämässä velvollisuus jatkaa työnhakua, vaikka olen henkilökohtaisesti tyytyväinen tällä hetkellä työhöni, ainakin enimmäkseen? En haluaisi vaihtaa työyhteisöä, jota alan vihdoin tuntea paremmin ja työtä vaihtaessani pelkäisin joutuvani johonkin organisaatioon, jossa asiat ovat huonosti, johtajuus puuttuu tai työyhteisöön, joka voisi huonosti tai jossa itse voisin huonosti. Ja kokemuksestani tiedän, että se ei ole aivan turha pelko eikä sitä voi huomata työhaastattelussa tai edes koeaikana välttämättä. Uskon myös antavani takaisin yhteiskunnalle minuun tuhlattuja rahoja, kun osallistun vapaaehtoistyöhön, joka voi parhaimmillaan säästää yhteiskunnan varoja tuhansia euroja vuodessa.

Viime kädessä pohdin kai sitä, että voisinko paremmin, jos ponnistelisin enemmän ja tuntisin itseni vielä tarpeellisemmaksi yhteiskunnan kannalta. Antaisiko se voimia enemmän kuin ottaisi - kun välillä tuntuu, että väsyn tekemättömyydestä ja syyllisyydestä niin, etten jaksa tehdä niin hyvin kuin osaan sitäkään vähää minkä teen. Voisiko vaikkapa uuden opiskelu tuoda uusia ideoita ja innostusta, joka tarttuisi muuhunkin tekemiseen? Vai stressaantuisinko liikaa, jos tekisin kahta työtä tai opiskelisin työn ohella taas jotakin? Ja olisiko lisäopinnot turha lisäkustannus yhteiskunnan kannalta vai tuottaisiko se enemmän kuin se maksaisi yhteiskunnalle?

Entä jos en tee mitään muutosta, taannunko tyhmäksi tai dementoidunko helpommin vuosien kuluessa? Olenko jo menettänyt tai menettämässä osaamistani esimerkiksi projektitaidoissa, kun olen vakinaisessa tehtävässä? Olenko jo pian liian vanha, lähes 50-vuotiaana, hakemaan töitä? Ja ennen kaikkea: masennunko tai sairastunko muistisairauteen, jos jatkan alisuoriutumistani? Miten voin pitää henkistä tasapainoa yllä stressaamatta liikaa, niin ettei sairauteni uusi tai etten sairastu johonkin toiseen sairauteen? Onko minun vain pysyteltävä matkassa ja tehtävä tätä julkisen sektorin “vakinaista” työtä, jonka olen saanut, etten vain joutuisi työttömäksi taas. Viimeisimpänä tulleet kun joutuvat useimmin lähtemään, jos työntekijöitä joudutaan lomauttamaan tai irtisanomaan. Isoja kysymyksiä, joita olisi mielenkiintoista pohtia esim. työnohjaajan kanssa, mutta sellaiseen ei taida olla julkisella sektorilla mahdollisuutta. Tällaisiin kysymyksiin ihmiset varmaankin etsivät apua kaikenlaisilta life coacheilta ym. puoskareilta. Minä en luota sellaisiin. Ja työnohjaajatkin ohjaavat lähinnä ihmisiä etsimään vastauksia itsestään, omasta päästään. Ehkä täytyy vain tunnustella ja ottaa aikalisä, kun toipuminenkin on vasta alussa… Ehkä aloitan syksyllä uuden harrastuksen opiskelun tai uuden työn sijaan. Ristikoiden tekeminen kuulemma pitää mielen virkeänä ja dementian loitolla :) Yhteiskunnan pitäisi kuitenkin ehkä havahtua siihen, että koulutukseen suunnattuja resursseja tuhlaantuu huomattavasti, kun korkeasti ja kalliisti koulutetut ihmiset ovat pitkiä pätkiä työttöminä ja toisaalta välttämättömiä tehtäviä hoidetaan määräaikaisten projektitehtaiden avulla.

Ehkä on kuten Neljän Ruusun laulussa Elämä:

"Ollaan tässä näin
Ja melkein selvin päin.
Kyllä elämä jatkuu
Se totta on näin.
Tämä elämän laiva
Tämä elämän juna.
Johon me kaikki ollaan
Sidottuna.
Se kallistelee ylös
Se kallistelee alas
Ja välillä juuttuu
Paikoilleen.
Sano isä: "Pysyttele matkassa
Sillä lopussa se kiitos seisoo."