Itsekäs vai itsekeskeinen
Eilinen kipu taisi olla ummetusta. Tai ainakin se on nyt ohi. Ei tarvitse enää miettiä - paitsi seuraavan kiputilan tullen… Eilen illalla havahduin siihen, että olen taas ollut todella itsekeskeinen. Minä, minä, minä sitä ja tätä. Sauli kertoi ikävistä tapahtumista töissä. Ja minusta tuntui todella pahalta. Minä vain valitan olemattomista kivuista, kun toisilla ihmisillä on paljon ikävämpiä asioita. Nyt itkettää, toisen puolesta.
On niin helppo luulla, että kun itse kokee kaikenlaista pahaa, että se johtaisi helposti empatiaan, toisten kärsimyksen helpompaan tunnistamiseen ja myötäelämiseen. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Ihminen kai liian helposti käpertyy itseensä, kun on paha olla. Kai sekin on inhimillistä. Mutta jotenkin se tuntuu silti pahalta ja väärältä.
Toivon, että voisin olla enemmän läsnä, enemmän saatavilla, enemmän minä. Välillä tuntuu siltä, että olen vähän jossakin toisaalla tai toisessa ajassa. En ole aivan täysin tässä ja nyt, läsnä itsessäni. Ehkä se on pakoa vaikeista tunteista, ehkä vain itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Se on vaikeaa, ymmärtää olevansa oman näkökulmansa vanki. Minulla on, jälleen kerran, väärä asenne.
Tyypillisin reaktioni tilanteissa, joissa minusta tuntuu pahalta toisen puolesta, on se, että alan etsiä ratkaisuja. Yritän miettiä, mitä voisi tai pitäisi tehdä, ja tarjota ratkaisuehdotuksiani toisille. Toivon, että voisin vain olla läsnä ja tarjota lohduttavaa olkapäätä. Mutta sitä minä en osaa, valitettavasti. En tiedä, miten osoittaa toiselle ihmiselle tukeani, ilman jonkinlaisia ehdotuksia toiminnasta. Ja kuitenkin tiedän itsekin, että joskus ihminen kaipaa vain halausta. Se ei vain tunnu riittävältä. Eilen kuitenkin yritin, yritin kovasti, vain olla siinä, tuntea sitä, mitä toinen tuntee. Taisin sanoakin, että itke vaan, se helpottaa tms. Se tuntui silti teennäiseltä, ainakin omaan korvaan.
Näinkin vanhana täytyy todeta, että en tiedä, miten empatiaa osoitetaan. Vaikka olisin kuinka surullinen toisen ihmisen puolesta, en tiedä, miten se pitäisi näyttää. Toivon, että erilaiset käytännön ehdotukseni eivät tunnu toisista ihmisistä viisastelulta tai heille sattuneiden ikävien asioiden vähättelemiseltä. Toivon myös, että se näkyy, mitä tunnen sisälläni...
On niin helppo luulla, että kun itse kokee kaikenlaista pahaa, että se johtaisi helposti empatiaan, toisten kärsimyksen helpompaan tunnistamiseen ja myötäelämiseen. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Ihminen kai liian helposti käpertyy itseensä, kun on paha olla. Kai sekin on inhimillistä. Mutta jotenkin se tuntuu silti pahalta ja väärältä.
Toivon, että voisin olla enemmän läsnä, enemmän saatavilla, enemmän minä. Välillä tuntuu siltä, että olen vähän jossakin toisaalla tai toisessa ajassa. En ole aivan täysin tässä ja nyt, läsnä itsessäni. Ehkä se on pakoa vaikeista tunteista, ehkä vain itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. Se on vaikeaa, ymmärtää olevansa oman näkökulmansa vanki. Minulla on, jälleen kerran, väärä asenne.
Tyypillisin reaktioni tilanteissa, joissa minusta tuntuu pahalta toisen puolesta, on se, että alan etsiä ratkaisuja. Yritän miettiä, mitä voisi tai pitäisi tehdä, ja tarjota ratkaisuehdotuksiani toisille. Toivon, että voisin vain olla läsnä ja tarjota lohduttavaa olkapäätä. Mutta sitä minä en osaa, valitettavasti. En tiedä, miten osoittaa toiselle ihmiselle tukeani, ilman jonkinlaisia ehdotuksia toiminnasta. Ja kuitenkin tiedän itsekin, että joskus ihminen kaipaa vain halausta. Se ei vain tunnu riittävältä. Eilen kuitenkin yritin, yritin kovasti, vain olla siinä, tuntea sitä, mitä toinen tuntee. Taisin sanoakin, että itke vaan, se helpottaa tms. Se tuntui silti teennäiseltä, ainakin omaan korvaan.
Näinkin vanhana täytyy todeta, että en tiedä, miten empatiaa osoitetaan. Vaikka olisin kuinka surullinen toisen ihmisen puolesta, en tiedä, miten se pitäisi näyttää. Toivon, että erilaiset käytännön ehdotukseni eivät tunnu toisista ihmisistä viisastelulta tai heille sattuneiden ikävien asioiden vähättelemiseltä. Toivon myös, että se näkyy, mitä tunnen sisälläni...
Kommentit
Lähetä kommentti