Ihmisten kaipuu

Kaipaan ihmisiä ja elämää. Haluaisin nähdä Pauliinan uuden kodin. Mutta korona-viruksen vuoksi en voi mennä kylään. Olen turhautunut ja vihainen, että elämäni arvokkaat päivät tuhlaantuvat tällä tavalla. Haluaisin tehdä niin monia asioita juuri nyt. Käydä ystävien kanssa kahvilla tai viinilasillisella, syödä ravintolassa ja erityisesti käydä saunassa ja uimassa meressä. Haluaisin myös käydä teatterissa, näyttelyissä, keikoilla ja elokuvissa. Nyt voi vain samoilla metsissä ja sielläkin voi olla ruuhkaa, nuotio- ja levähdyspaikoilla. Metsissä liikkuminen on ihanaa ja se kuuluu arkeeni, mutta kaipaan kyllä kauppoja, kahviloita ja erityisesti kirjastoja.

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä korona-aika päättyy viimeistään kesällä. Maailmassa on iso virhe, jos ei pääse kesäpäivänä torille kahvittelemaan. Tai kesäiltana terassille. Toivon myös, että tämä pelonsekainen ahdistus päättyy ja kaupassakin voi asioida taas ilman pelkoa. Pelkään varmasti silti, ainakin vielä vuoden, korona-tartuntaa. Ehkä minulla on väärä asenne

Rakastan erityisesti ihmisvilinää kaupungilla ja istuskelua puistoissa kesäpäivänä. Usein on tuntunut, että siihen ei ole aikaa. Aina on ollut kiire jonnekin. Nyt voisin istua vaikka kaksi tuntia ja katsella ihmisiä. Kotipaikkakunnalla ei ole yhtään kahvilaa tai puistoa, jossa voisi katsella ihmisiä. On vain kauppakeskuksissa olevia kahviloita ja metsäisiä puistoja. Täytyy aina työpaikalla käydessä pysähtyä, istahtaa kahville ja katsella ihmisiä. Kesällä vietän aina yhden kokonaisen päivän kaupungilla, toreilla, jäätelökioskeilla, pussikaljalla ja kesäkinossa, ulkoilmaelokuvissa. Kaupungissa parasta kesää ovat juuri ne hetket, joissa vain ollaan, kun ei ole pakko tehdä mitään.

Olisipa jo pian kesä. Kesästä kuitenkin tulee mieleen, että onko tämä minun viimeinen kesäni. Teenkö kaikkia näitä asioita viimeistä kertaa. Se on mahdollista.