Sairaus on heikkoutta
Aamulla herätessäni mieleeni tuli kauhea ajatus: saatan kuolla ennen kuin rakas kissani. Oli pakko varmistaa heti Saulilta, ettei hän antaisi kissaa pois. Halusin myös vakuutuksen, että hän veisi kissan eläinlääkärille joka vuosi. Sauli lupasi pitää huolta kissasta ja viedä lääkäriin. Tein itselleni kalenterimuistutuksen, että teen Saulille kissanhoito-ohjeen, listan kriteereistä ruuan valintaan ja ohjeen käyttäytymisen tarkkailusta mahdollisten muutosten varalta.
Samalla mietin, että olisipa oman hoitoni suunnitteleminen yhtä yksinkertaista. Olisi hienoa, jos voisin tehdä listan asioista, joita voisin tarkkailla omassa käyttäytymisessäni mahdollisten kipujen varalta. Minä osaan kertoa kivuistani sanoin, mutta usein sitä ei vain tule sanotuksi ääneen, ei aina edes lääkärille tai lähimmille ihmisille. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa, omasta terveydestä huolehtiminen. Minulla on kai väärä asenne.
Olen kyllä joskus listannut asioita lääkärille mennessäni. Ja olen myös saanut usein kysyttyä listassa olevat asiat. Mutta monta asiaa listoilta myös “järkeillyt pois” tai tehnyt omia Google-diagnooseja. Niiden perusteella jotkut lääkäriä varten listaamani asiat eivät ole olleet todellisia oireita. Tai, niille on ollut joku muu syy kuin sairaus, kuten liikunnan vähyys, epäterveellinen ruoka ja siitä seurannut vitamiinin puute. Ajattelin myös monien oireiden johtuvan perussairaudestani, kilpirauhasen vajaatoiminnasta, siitä huolimatta, että olen saanut siihen lääkitystä jo lähes 20 vuotta. Varasin kyllä lääkäriajan, jos oli jotakin todella huolestuttavaa tai kipu kesti useita viikkoja. Usein kuitenkin jouduin toteamaan, että asioiden kertominen lääkärille ei johda mihinkään. Olen usein saanut vain särkylääkkeitä tai lähetteen fysioterapeutille, monta kertaa peräkkäin. Ehkä tämä on syy siihen, miksi kivuista kertominen on vaikeaa: en koe tulevani kuulluksi.
Toinen syy siihen, että on ollut vaikea pyytää apua terveyteen liittyvissä kysymyksissä on se, että koen lääkärin auktoriteetiksi. Myönnän auliisti, että mietin joka kerta lääkärille mennessäni, että tuhlaanko nyt yhteiskunnan ja työnantajan varoja turhaan vai onko minulla legitiimi syy mennä lääkäriin. En pelkää kysyä tai tuoda esiin omia ajatuksiani oireistani tai mahdollisesta sairaudestani. Mutta jos lääkäri sanoo, että minulla ei ole syytä huoleen ja perustelee sen jollain tavalla, en lähde sitä kyseenalaistamaan. Näin on siitä huolimatta, että
olen korkeakoulutettu, minulla on tutkijatausta ja tiedonhakutaitoni ovat keskimääräistä paremmat: sairauksiin liittyvien tietojen hankinta ja niiden luotettavuuden arvioiminen on minulle helpompaa kuin ihmisille keskimäärin. Silti on vaikea sanoa lääkärille, että haluan lisätutkimuksia tai ajan erikoislääkärille. Näin kävi mm. perusverenkuvassa näkyvän poikkeaman kanssa: Kysyin kahdelta eri lääkäriltä kolmena eri vuonna, pitäisikö E-MCV -arvosta eli punasolujen pienestä koosta olla huolissaan. Kaikilla kolmella kerralla sain vastauksen, että minun ei tarvitse olla huolissani, tekemättä mitään lisätutkimuksia. Kuitenkin, se, mikrosyyttinen anemia, saattoi olla ensimmäinen merkki vakavasta sairaudestani, kasvamiesta munuaisessa.
Kolmas syy siihen, että omasta terveydestä huolehtiminen on ollut minulle vaikeaa, on varmasti se, että olen aina ollut todella terve, verrattuna moniin läheisiini. Minulla ei ole ollut juuri flunssia tai vatsatauteja eikä muitakaan virustauteja. On ehkä vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa itselleen, että on sairas, kun tuntee itsensä useimmiten terveeksi ja hyvinvoivaksi, ja ehkä jopa etuoikeutetuksi sen vuoksi. Se ehkä nostaa kynnystä pyytää apua tai edes varata aikaa lääkärille. Olen myös aina ollut vahva ihminen ja minulta on jopa odotettu sitä. Pienestä pitäen on sanottu monilta eri tahoilta, että ei pidä valittaa pikku asioista ja pientä kipuakin pitää joskus sietää. Minun on ollut vaikea myöntää joskus edes itselleni sitä, että johonkin sattuu todella paljon tai että olen sairas, muista ihmisistä puhumattakaan. Sairaus on merkinnyt minulle heikkoutta ja luovuttamista, asettumista alttiiksi, muiden ihmisten autettavaksi.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että se on pakko myöntää: minä olen vakavasti sairas. Samalla olen kuitenkin hyvissä voimissa ja tunnen itseni terveeksi. Olen silti päättänyt, että mikään oire tai asia ei ole liian pieni tai vähäpätöinen kysyttäväksi lääkäriltä. Joitakin kysymyksiä on silti vaikea saada sanotuksi. Yksi syy siihen on se, että pelkään vastausta. Pelkään, että lääkäri kertoo jotain, mitä en halua kuulla. Toisaalta haluan kuulla totuuden. Moniin vaikeisiinkin asioihin on helpompaa suhtautua, kun tietää tosiasiat. Ja tiedonhaku sairaudesta on helpompaa, kun on selvillä siitä, mitä mieltä lääkäri tilastani oikeasti on.Nyt ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mahdollisuutta keskustella ja kysyä lääkäriltä rajoitetaan monin eri tavoin: sairaalassa lääkärinkierrolla ei ole aikaa monille kysymyksille, tapaamisten välillä hoitavaan lääkäriin saa yhteyttä eikä ole mitään muutakaan tahoa, joka tuntisi minun sairauteeni liittyvät tiedot ja saamani hoidon. Tunnen olevani jossain määrin heitteillä. Kaikki tärkeät kysymykset eivät tulleet vielä mieleen, kun olin sairaalassa. Kotona pienestäkin kärpäsestä voi tulla härkänen, kun miettii asioita yksin tai etsii tietoa internetistä.
Onneks viime kerralla sairaalassa uskaltauduin pyytämään hetken kysymyksilleni lääkäriltä, vaikka hän oli ainoa lääkäri osastolla ja kiireinen, koska oli lauantai. Sairaalasta lähtiessäni sain myös puhelinnumeron, johon voin soittaa sairauttani koskevissa asioissa. Se on käytössä kuitenkin vain kuukauden ajan sairaalasta lähdön jälkeen. Mihin otan yhteyttä sen jälkeen, mietin heti. Vastausta siihen en ole saanut. Omaan terveyskeskukseen tai työterveyshuoltoon, oletan. Minusta vakavasti sairaille ja pitkäaikaissairaille pitäisi olla oman lääkärin - tai ainakin hoitajan - soittoaika vähintään kerran kuukaudessa. Tai sitten pitäisi järjestää jokin sähköinen palvelu, jonka välityksellä voisi esittää kysymyksiä. Niihin pitäisi tietysti saada myös vastaus hoitavalta - tai muulta sairauttani ja sen hoitoa tuntevalta lääkäriltä. Mutta on silti myönnettävä, että kyllä minä edelleenkin mietin aika kriittisesti, mitä kysyisin, vaikka siihen olisi hyvät mahdollisuudet. Moniin kysymyksiin olen jo etsinyt vastausta internetistä: Olen lukenut sekä julkisen terveydenhuollon tuottamia sivuja että järjestöjen ja vertaistenkin kirjoittamia sivuja. Kaikenlainen tieto tuntuu vähentävän pelkoja. Toisaalta tietoa myös tuottaa lisäkysymyksiä. Kyllä, olen vieläkin liian omavoimainen. Minulla on väärä asenne: en pysty vieläkään pyytämään apua ja tukea terveydenhuollosta kaikkiin mahdollisiin oireisiin ja kysymyksiin.
Samalla mietin, että olisipa oman hoitoni suunnitteleminen yhtä yksinkertaista. Olisi hienoa, jos voisin tehdä listan asioista, joita voisin tarkkailla omassa käyttäytymisessäni mahdollisten kipujen varalta. Minä osaan kertoa kivuistani sanoin, mutta usein sitä ei vain tule sanotuksi ääneen, ei aina edes lääkärille tai lähimmille ihmisille. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa, omasta terveydestä huolehtiminen. Minulla on kai väärä asenne.
Olen kyllä joskus listannut asioita lääkärille mennessäni. Ja olen myös saanut usein kysyttyä listassa olevat asiat. Mutta monta asiaa listoilta myös “järkeillyt pois” tai tehnyt omia Google-diagnooseja. Niiden perusteella jotkut lääkäriä varten listaamani asiat eivät ole olleet todellisia oireita. Tai, niille on ollut joku muu syy kuin sairaus, kuten liikunnan vähyys, epäterveellinen ruoka ja siitä seurannut vitamiinin puute. Ajattelin myös monien oireiden johtuvan perussairaudestani, kilpirauhasen vajaatoiminnasta, siitä huolimatta, että olen saanut siihen lääkitystä jo lähes 20 vuotta. Varasin kyllä lääkäriajan, jos oli jotakin todella huolestuttavaa tai kipu kesti useita viikkoja. Usein kuitenkin jouduin toteamaan, että asioiden kertominen lääkärille ei johda mihinkään. Olen usein saanut vain särkylääkkeitä tai lähetteen fysioterapeutille, monta kertaa peräkkäin. Ehkä tämä on syy siihen, miksi kivuista kertominen on vaikeaa: en koe tulevani kuulluksi.
Toinen syy siihen, että on ollut vaikea pyytää apua terveyteen liittyvissä kysymyksissä on se, että koen lääkärin auktoriteetiksi. Myönnän auliisti, että mietin joka kerta lääkärille mennessäni, että tuhlaanko nyt yhteiskunnan ja työnantajan varoja turhaan vai onko minulla legitiimi syy mennä lääkäriin. En pelkää kysyä tai tuoda esiin omia ajatuksiani oireistani tai mahdollisesta sairaudestani. Mutta jos lääkäri sanoo, että minulla ei ole syytä huoleen ja perustelee sen jollain tavalla, en lähde sitä kyseenalaistamaan. Näin on siitä huolimatta, että
olen korkeakoulutettu, minulla on tutkijatausta ja tiedonhakutaitoni ovat keskimääräistä paremmat: sairauksiin liittyvien tietojen hankinta ja niiden luotettavuuden arvioiminen on minulle helpompaa kuin ihmisille keskimäärin. Silti on vaikea sanoa lääkärille, että haluan lisätutkimuksia tai ajan erikoislääkärille. Näin kävi mm. perusverenkuvassa näkyvän poikkeaman kanssa: Kysyin kahdelta eri lääkäriltä kolmena eri vuonna, pitäisikö E-MCV -arvosta eli punasolujen pienestä koosta olla huolissaan. Kaikilla kolmella kerralla sain vastauksen, että minun ei tarvitse olla huolissani, tekemättä mitään lisätutkimuksia. Kuitenkin, se, mikrosyyttinen anemia, saattoi olla ensimmäinen merkki vakavasta sairaudestani, kasvamiesta munuaisessa.
Kolmas syy siihen, että omasta terveydestä huolehtiminen on ollut minulle vaikeaa, on varmasti se, että olen aina ollut todella terve, verrattuna moniin läheisiini. Minulla ei ole ollut juuri flunssia tai vatsatauteja eikä muitakaan virustauteja. On ehkä vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa itselleen, että on sairas, kun tuntee itsensä useimmiten terveeksi ja hyvinvoivaksi, ja ehkä jopa etuoikeutetuksi sen vuoksi. Se ehkä nostaa kynnystä pyytää apua tai edes varata aikaa lääkärille. Olen myös aina ollut vahva ihminen ja minulta on jopa odotettu sitä. Pienestä pitäen on sanottu monilta eri tahoilta, että ei pidä valittaa pikku asioista ja pientä kipuakin pitää joskus sietää. Minun on ollut vaikea myöntää joskus edes itselleni sitä, että johonkin sattuu todella paljon tai että olen sairas, muista ihmisistä puhumattakaan. Sairaus on merkinnyt minulle heikkoutta ja luovuttamista, asettumista alttiiksi, muiden ihmisten autettavaksi.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että se on pakko myöntää: minä olen vakavasti sairas. Samalla olen kuitenkin hyvissä voimissa ja tunnen itseni terveeksi. Olen silti päättänyt, että mikään oire tai asia ei ole liian pieni tai vähäpätöinen kysyttäväksi lääkäriltä. Joitakin kysymyksiä on silti vaikea saada sanotuksi. Yksi syy siihen on se, että pelkään vastausta. Pelkään, että lääkäri kertoo jotain, mitä en halua kuulla. Toisaalta haluan kuulla totuuden. Moniin vaikeisiinkin asioihin on helpompaa suhtautua, kun tietää tosiasiat. Ja tiedonhaku sairaudesta on helpompaa, kun on selvillä siitä, mitä mieltä lääkäri tilastani oikeasti on.Nyt ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että mahdollisuutta keskustella ja kysyä lääkäriltä rajoitetaan monin eri tavoin: sairaalassa lääkärinkierrolla ei ole aikaa monille kysymyksille, tapaamisten välillä hoitavaan lääkäriin saa yhteyttä eikä ole mitään muutakaan tahoa, joka tuntisi minun sairauteeni liittyvät tiedot ja saamani hoidon. Tunnen olevani jossain määrin heitteillä. Kaikki tärkeät kysymykset eivät tulleet vielä mieleen, kun olin sairaalassa. Kotona pienestäkin kärpäsestä voi tulla härkänen, kun miettii asioita yksin tai etsii tietoa internetistä.
Onneks viime kerralla sairaalassa uskaltauduin pyytämään hetken kysymyksilleni lääkäriltä, vaikka hän oli ainoa lääkäri osastolla ja kiireinen, koska oli lauantai. Sairaalasta lähtiessäni sain myös puhelinnumeron, johon voin soittaa sairauttani koskevissa asioissa. Se on käytössä kuitenkin vain kuukauden ajan sairaalasta lähdön jälkeen. Mihin otan yhteyttä sen jälkeen, mietin heti. Vastausta siihen en ole saanut. Omaan terveyskeskukseen tai työterveyshuoltoon, oletan. Minusta vakavasti sairaille ja pitkäaikaissairaille pitäisi olla oman lääkärin - tai ainakin hoitajan - soittoaika vähintään kerran kuukaudessa. Tai sitten pitäisi järjestää jokin sähköinen palvelu, jonka välityksellä voisi esittää kysymyksiä. Niihin pitäisi tietysti saada myös vastaus hoitavalta - tai muulta sairauttani ja sen hoitoa tuntevalta lääkäriltä. Mutta on silti myönnettävä, että kyllä minä edelleenkin mietin aika kriittisesti, mitä kysyisin, vaikka siihen olisi hyvät mahdollisuudet. Moniin kysymyksiin olen jo etsinyt vastausta internetistä: Olen lukenut sekä julkisen terveydenhuollon tuottamia sivuja että järjestöjen ja vertaistenkin kirjoittamia sivuja. Kaikenlainen tieto tuntuu vähentävän pelkoja. Toisaalta tietoa myös tuottaa lisäkysymyksiä. Kyllä, olen vieläkin liian omavoimainen. Minulla on väärä asenne: en pysty vieläkään pyytämään apua ja tukea terveydenhuollosta kaikkiin mahdollisiin oireisiin ja kysymyksiin.
Kommentit
Lähetä kommentti