Taakkana yhteiskunnalle
Viikko sairaslomaa jäljellä. En jännitä töihin menoa. Silti sisällä on pieni pelko: Mitä jos en pystykään keskittymään tarpeeksi? Entä jos uuvun, vaikka nyt ei tunnu siltä? Entä jos töissä alkaa itkettää? Onneksi ei tarvitse mennä työpaikalle. Matka julkisilla kulkuneuvoilla olisi korona-viruksen pelossa kamala. Lisäksi saan totutella ensimmäisellä viikolla työntekoon 3 päivää, sitten on yksi lomapäivä ja pari pyhäpäivää. Vasta kahden viikon päästä joudun tositoimiin.
Oikeastaan työn aloittaminen tuntuu hyvältä. Se on paluu normaaliin. Työpäivinä on myös muuta ajateltavaa kuin kasvain. Odotan sitä hetkeä, jolloin unohdan sen. Epäilen syvästi, että sitä hetkeä ei tule. Odotan silti. Odotan ja odotan, jotain tapahtuvaksi. Sairaalasta ei ole kuulunut mitään. Patologin lausuntoa ei kuulu. Elämä tuntuu kulkevan ohi odottaessa. Odottaminen johtuu tietenkin myös Korona-epidemiasta. Normaaleja menoja ei ole, on vain tämä hetki ja odotus tulevasta. Yhtäkkiä tuntuukin hyvältä olla tässä ja nyt. On aikaa ajatella ja aikaa tuntea. Jos vain uskaltaisi… Pidän kovasti ajatuksesta, että saan tehdä töitä kotona, yhdessä Saulin kanssa. Kissakaan ei pane pahakseen, että henkilökunta on paikalla 24 h vuorokaudessa. Ulkona sataa räntää, mutta sekään ei haittaa. Tärkeimmät ihmiset ovat turvassa. Mutta olenko minä turvassa… enää ikinä…?
Lähden kävelylle, vaikka sää inhottaa. Kävelen nopeasti jalkoihin tuijotellen. Pelkään kohtaavani jonkun tutun. Vaikka juuri nyt ei tarvitse selitellä, miksi on keskellä päivää kotona. En halua näyttäytyä tutuille, tukka on likainen ja naama meikitön - olen sairas, viallinen, tarpeeton. Olen taakka yhteiskunnalle juuri nyt. Palkkaani alennettiiin työehtosopimuksen mukaan 20 % viime kuussa. Silti, työnantajalle, valtiolle, olen nyt kallista työvoimaa. Hoitoni maksaa tuhansia ja tuhansia euroja yhteiskunnalle. Ja tulevan 5-10 vuoden seuranta-aikana tutkimukset ja mahdolliset hoidot tulevat maksamaan edelleen tuhansia euroja. Toisaalta en ole juurikaan sairastanut sitten ala-asteaikojen enkä varsinkaan töissä ollessani. Ehkä minulla on "vain" väärä asenne. Nyt voin ehkä yrittää vielä korjata tilannetta sillä, etten hanki itselleni ainakaan tarkoituksella lisää sairauksia, elintasosairauksia tms. Silti tuntuu pahalta ajatella, että olen taakka. Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin takoo päässäni. Nyt on vain annettava itselleen armoa:
“Minut ympäröin tyhjyydellä/ Jotta voisin nähdä/ Jotta oppisin itse mitä tunnen/ Ja tietäisin sen.
Nyt on mentävä yksin/ Kulkee pitää ilman varjoo/ Osan jäätävä taakse/ Jotta toinen voi loppuun löytää.
Tätä hetkeä kartoin/ Tätä väistin/ Tätä niin pelkäsin./ Sen on tultava loppuun/ Nyt on aika/
Viimeiseen tiimaan./ Tähän päättyy paljon hyvää/ Paljon kaunista/ Jonka raajat kuolleet on./ Tän täytyy mennä näin/ Vaikka tahtoisin kieltää/ Koittaa säilyttää./ Mutta tiedän et on turhaa/ Armoo viivyttää.
Pahat enteet hiljaisuuden/ Kaiken täyttää/ Niin tuskaisen läsnä/ Joka hetki vaikka pään pois kääntää.
Vaikka sulkisi silmät/ Kuva säilyy eikä mee minnekään/ Muttei silti tule luo/ Vaan tuijottaa tuijottamistaan/
Tämä tie meidät kaataa/ Ei voi jatkaa/ Ei voi olla näin./ Sen on tultava loppuun/ Nyt on aika/
Viimeiseen tiimaan./ Tähän päättyy paljon hyvää/ Paljon kaunista/ Jonka raajat kuolleet on. Tän täytyy mennä näin./ Vaikka tahtoisin kieltää/ Koittaa säilyttää./ Mutta tiedän et on turhaa/ Armoo viivyttää” (Apulanta)
Oikeastaan työn aloittaminen tuntuu hyvältä. Se on paluu normaaliin. Työpäivinä on myös muuta ajateltavaa kuin kasvain. Odotan sitä hetkeä, jolloin unohdan sen. Epäilen syvästi, että sitä hetkeä ei tule. Odotan silti. Odotan ja odotan, jotain tapahtuvaksi. Sairaalasta ei ole kuulunut mitään. Patologin lausuntoa ei kuulu. Elämä tuntuu kulkevan ohi odottaessa. Odottaminen johtuu tietenkin myös Korona-epidemiasta. Normaaleja menoja ei ole, on vain tämä hetki ja odotus tulevasta. Yhtäkkiä tuntuukin hyvältä olla tässä ja nyt. On aikaa ajatella ja aikaa tuntea. Jos vain uskaltaisi… Pidän kovasti ajatuksesta, että saan tehdä töitä kotona, yhdessä Saulin kanssa. Kissakaan ei pane pahakseen, että henkilökunta on paikalla 24 h vuorokaudessa. Ulkona sataa räntää, mutta sekään ei haittaa. Tärkeimmät ihmiset ovat turvassa. Mutta olenko minä turvassa… enää ikinä…?
Lähden kävelylle, vaikka sää inhottaa. Kävelen nopeasti jalkoihin tuijotellen. Pelkään kohtaavani jonkun tutun. Vaikka juuri nyt ei tarvitse selitellä, miksi on keskellä päivää kotona. En halua näyttäytyä tutuille, tukka on likainen ja naama meikitön - olen sairas, viallinen, tarpeeton. Olen taakka yhteiskunnalle juuri nyt. Palkkaani alennettiiin työehtosopimuksen mukaan 20 % viime kuussa. Silti, työnantajalle, valtiolle, olen nyt kallista työvoimaa. Hoitoni maksaa tuhansia ja tuhansia euroja yhteiskunnalle. Ja tulevan 5-10 vuoden seuranta-aikana tutkimukset ja mahdolliset hoidot tulevat maksamaan edelleen tuhansia euroja. Toisaalta en ole juurikaan sairastanut sitten ala-asteaikojen enkä varsinkaan töissä ollessani. Ehkä minulla on "vain" väärä asenne. Nyt voin ehkä yrittää vielä korjata tilannetta sillä, etten hanki itselleni ainakaan tarkoituksella lisää sairauksia, elintasosairauksia tms. Silti tuntuu pahalta ajatella, että olen taakka. Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin takoo päässäni. Nyt on vain annettava itselleen armoa:
“Minut ympäröin tyhjyydellä/ Jotta voisin nähdä/ Jotta oppisin itse mitä tunnen/ Ja tietäisin sen.
Nyt on mentävä yksin/ Kulkee pitää ilman varjoo/ Osan jäätävä taakse/ Jotta toinen voi loppuun löytää.
Tätä hetkeä kartoin/ Tätä väistin/ Tätä niin pelkäsin./ Sen on tultava loppuun/ Nyt on aika/
Viimeiseen tiimaan./ Tähän päättyy paljon hyvää/ Paljon kaunista/ Jonka raajat kuolleet on./ Tän täytyy mennä näin/ Vaikka tahtoisin kieltää/ Koittaa säilyttää./ Mutta tiedän et on turhaa/ Armoo viivyttää.
Pahat enteet hiljaisuuden/ Kaiken täyttää/ Niin tuskaisen läsnä/ Joka hetki vaikka pään pois kääntää.
Vaikka sulkisi silmät/ Kuva säilyy eikä mee minnekään/ Muttei silti tule luo/ Vaan tuijottaa tuijottamistaan/
Tämä tie meidät kaataa/ Ei voi jatkaa/ Ei voi olla näin./ Sen on tultava loppuun/ Nyt on aika/
Viimeiseen tiimaan./ Tähän päättyy paljon hyvää/ Paljon kaunista/ Jonka raajat kuolleet on. Tän täytyy mennä näin./ Vaikka tahtoisin kieltää/ Koittaa säilyttää./ Mutta tiedän et on turhaa/ Armoo viivyttää” (Apulanta)
Kommentit
Lähetä kommentti