Hyvänäpitopäivä
Tänään on minun hyvänäpitopäivä. Aion vain kuunnella itseäni ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Muu saa tänään jäädä. Söin ihanan aamiaisen, terveellisen ja hyvänmakuisen. Kohta lähden hitaalle kävelylle aurinkoon. Lähden nauttimaan vihdoin kevään lämmöstä ja valosta. Rakastan tätä hentoa vihreyttä ja kauneutta, joka on vallannut luonnon. Kuuntelen itseäni: mitä mieleni ja kehoni tarvitsee. Luen jotain muuta kuin uutisia ikävistä asioista. Puen vain mukavia vaattteita. Ajattelen vain ihania asioita. Halaan ja suutelen Saulia. Pidän itse itseäni hyvänä.
Olen kyllä viime kuukausina kuunnellut itseäni ja kehoani enemmän kuin koskaan. Olen kirjannut ylös kaikki oireeni ja kysymykseni lääkärille. Olen tunnustellut ja tuntenut kipuja ja kolotuksia, kuivuutta ja kireyttä, kylmää ja kuumaa, hyvää ja pahaa. Olen vannonut, että teen niille kaikille jotain. Kerron ääneen ja kysyn kysymästä päästyäni, että saan vastauksen siihen, mikä minua vaivaa. Haluan tietää olenko vieläkin sairas vai ovatko oireet pelkkää kuvitelmaa tai normaalin rajoissa, niin kuin lääkärit mieluusti toteavat. Kaikille oireille ei ole syytä, ymmärrän sen. Mutta ehkä jokin oire voi kuitenkin kertoa jotakin.
Olen vihainen itselleni, että en ole kysynyt tarpeeksi usein palelemisesta, unettomuudesta, toistuvasta ummetuksesta tai nivelvaivoista. Ne ovat olleet merkkejä tästä sairaudesta. Olen vähätellyt niitä. Olen pitänyt itseäni itsekeskeisenä tai luulotautisena. Olen ajatellut niiden liittyvän ikään ja alkaviin vaihdevuosiin tai kilpirauhaseen, joka ei ole toiminut kunnolla pariin vuosikymmeneen. Olen mitätöinyt ne. Nyt tulee muutos, kysyn kaikesta. Kysyn niin kauan, että saan vastauksen.
Yhtäkkiä muista, että olen kyllä kysynyt, moneltakin lääkäriltä. Olen kysynyt nivelvaivoista jo yli 10 vuotta sitten. Olen kysynyt kolmelta lääkäriltä perusverenkuvasta: Miksi minulla on lievä mikrosytäärinen anemia tai liikaa punasoluja, vaikka syön terveellisesti ja tunnen itseni terveeksi. HE ovat pitäneet minua luulotautisena ja vähätelleet oireita. Ja tässä on tulos, olen vakavasti sairas. Tekee mieli lähettää terveisiä lääkäreille, että miettikää vähän ensi kerralla, mitä vastaatte, kun potilas kysyy. Pitäisikö sittenkin tehdä lisätutkimuksia ennen kuin vähättelee tai mitätöi oireet… Olen vihainen ennen kaikkea itselleni, mutta myös niille lääkäreille, jotka ovat selitelleet sen sijaan, että olisivat tutkineet. Ehkä minulla on ollut väärä asenne. Olen luovuttanut liian helposti. Olen tyytynyt annettuihin vastauksiin, vaikka olisi pitänyt kysyä uudestaan ja uudestaan.
Tällaisena päivänä en kuitenkaan jaksa olla vihainen kovin pitkään. Olen liian rento siihen. Ajattelen vain ruohikolla makaamista ja sinistä taivasta, edes pilvenhattaroita ei näy. Nyt vielä kuppi kahvia ja aurinkoon. Aurinkoista päivää kaikille!
Olen kyllä viime kuukausina kuunnellut itseäni ja kehoani enemmän kuin koskaan. Olen kirjannut ylös kaikki oireeni ja kysymykseni lääkärille. Olen tunnustellut ja tuntenut kipuja ja kolotuksia, kuivuutta ja kireyttä, kylmää ja kuumaa, hyvää ja pahaa. Olen vannonut, että teen niille kaikille jotain. Kerron ääneen ja kysyn kysymästä päästyäni, että saan vastauksen siihen, mikä minua vaivaa. Haluan tietää olenko vieläkin sairas vai ovatko oireet pelkkää kuvitelmaa tai normaalin rajoissa, niin kuin lääkärit mieluusti toteavat. Kaikille oireille ei ole syytä, ymmärrän sen. Mutta ehkä jokin oire voi kuitenkin kertoa jotakin.
Olen vihainen itselleni, että en ole kysynyt tarpeeksi usein palelemisesta, unettomuudesta, toistuvasta ummetuksesta tai nivelvaivoista. Ne ovat olleet merkkejä tästä sairaudesta. Olen vähätellyt niitä. Olen pitänyt itseäni itsekeskeisenä tai luulotautisena. Olen ajatellut niiden liittyvän ikään ja alkaviin vaihdevuosiin tai kilpirauhaseen, joka ei ole toiminut kunnolla pariin vuosikymmeneen. Olen mitätöinyt ne. Nyt tulee muutos, kysyn kaikesta. Kysyn niin kauan, että saan vastauksen.
Yhtäkkiä muista, että olen kyllä kysynyt, moneltakin lääkäriltä. Olen kysynyt nivelvaivoista jo yli 10 vuotta sitten. Olen kysynyt kolmelta lääkäriltä perusverenkuvasta: Miksi minulla on lievä mikrosytäärinen anemia tai liikaa punasoluja, vaikka syön terveellisesti ja tunnen itseni terveeksi. HE ovat pitäneet minua luulotautisena ja vähätelleet oireita. Ja tässä on tulos, olen vakavasti sairas. Tekee mieli lähettää terveisiä lääkäreille, että miettikää vähän ensi kerralla, mitä vastaatte, kun potilas kysyy. Pitäisikö sittenkin tehdä lisätutkimuksia ennen kuin vähättelee tai mitätöi oireet… Olen vihainen ennen kaikkea itselleni, mutta myös niille lääkäreille, jotka ovat selitelleet sen sijaan, että olisivat tutkineet. Ehkä minulla on ollut väärä asenne. Olen luovuttanut liian helposti. Olen tyytynyt annettuihin vastauksiin, vaikka olisi pitänyt kysyä uudestaan ja uudestaan.
Tällaisena päivänä en kuitenkaan jaksa olla vihainen kovin pitkään. Olen liian rento siihen. Ajattelen vain ruohikolla makaamista ja sinistä taivasta, edes pilvenhattaroita ei näy. Nyt vielä kuppi kahvia ja aurinkoon. Aurinkoista päivää kaikille!
Kommentit
Lähetä kommentti