Kevään ja loman odotusta ilmassa

Saan töissä esimieheltä tietoja, joita en haluaisi. Vuosia odottamani kevätloma on vaakalaudalla. Sitä ei voida vahvistaa, koska korona uhkaa kollegoideni selviytymistä tehtävistä, jos olen poissa. Syyslomaa tai joululomaa ei ollut, koska lomapäiviä ei riittänyt. Talviloma peruuntui, koska sairastuin. Ja nyt tämäkin vielä. En kestä. Itku on lähellä. Palaverin jälkeen itken. Olen odottanut tätä lomaa vuosia. Toukokuu on vuoden paras kuukausi. Olen unelmoinut siitä, että voisin pitää viikon loman vuoden parhaaseen aikaan. Ja nyt en saa pitää sitä, vaikka lomaa on kertynyt riittävästi.

Työmotivaatio laski juuri nollaan. Nyt teen vain sen, mikä on ihan pakko. Muuten en tee mitään. Ehkä minulla on vain väärä asenne, mutta... Minusta ei tunnu siltä. Yritän sanoa, että ei se mitään, näitä tulee vielä. Mutta entä jos ei tulekaan? Entä jos ei tule? Entä jos kuolen ennen seuraavaa toukokuuta? Entä jos en ehdi pitää lomaa ollenkaan? Tämä ei voi olla totta! En suostu tähän. Työkaveri on anonut lomaa jo ennen koronan etenemistä. Hän saa pitää lomansa. Minä en. Olen kertonut loma-ajatuksistani työkavereille ja silloielle pomolle jo syksyllä. Mutta se ei auta. Itkettää ja suututtaa.

Silti, tässä tilanteessa, sairaana ja koronan jyllätessä ympärillä, olen NIIN kiitollinen siitä, että minulla on pysyvä työpaikka. Tiedän, että mikään työpaikka ei ole nykyään itsestään selvyys. Valtiolla työskentelevänä tunnen kuitenkin olevani enemmän turvassa kuin juuri missään muualla. Ja se on juuri nyt tärkeintä. Olen turvassa työttömyydeltä - ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista työehtosopimusten ja lakien ansiosta. Olen turvassa työn hakemisen taakalta. Se on ehkä suurin helpotus, mitä voin ylipäätään keksiä. Olen ollut niin väsynyt jatkuvaan, vuosittain, tai lähes vuosittain, toistuvaan työn hakemiseen ja uusien mahdollisuuksien keksimiseen. Vain vuosi sitten sain tämän armahduksen universumilta: toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen. Niin, vuosi sitten olin saanut kaiken, mitä olin koskaan halunnut: kestävän parisuhtteen toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen, oman kodin ja olin terve. Olin niin onnellinen, että olin kauhuissani: Pelkäsin kaiken sen menettämistä.

En tiedä, mitä tekisin, jos olisin vielä samassa tilanteessa kuin vain noin vuosi sitten. Pätkätöissä, erilaisissa hankkeissa ja projekteissa, 20:nettä vuotta. Töitä hakiessani olen usein joutunut muutenkin kertomaan valkoisia valheita motivaatiostani ja kiinnostuksestani hakemaani työtä kohtaan. Nyt joutuisin ehkä jopa kertomaan todellisia valheita. Teeskentelemään, että haluan uuden työpaikan. Vaikka juuri nyt en haluaisi mennä uuteen työyhteisöön mistään hinnasta. Se on niin raskasta, tutustua uusiin ihmisiin ja opetella kaikki asiat alusta.

Nyt olen voinut sairaslomani jälkeen palata siihen, missä olin ennen sitä: tuttuihin työtehtäviin, jotka tiedän jo osaavani. Tuttuun työyhteisöön, jossa minun ei tarvitse teeskennellä - siksikään, että jatkuvan etätyöskentelyn (3 pv viikossa) tapaan kollegoitani kasvotusten hyvin harvoin. Ja nyt koronan vuoksi en tapaa heitä lainkaan. Voin hyvin käpertyä turvalliseen sohvannurkkaan ja teeskennellä, että paha maailma on jossain tuolla kaukana. Ainakin vielä vähän aikaa, että ehdin parantua ja kerätä voimani kohtaamisia varten.