Alttiiksi epäilyille

Aurinko paistaa täydeltä terältä. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat masennuksen pahenevan keväällä, kun luonnon ja oman mielentilan välillä on niin suuri ero. En ole edelleenkään masentunut. Silti auringonpaiste tuntuu pahalta, liian kovalta ja raa’alta. Haluan piiloutua pimeyteen, maata kolossa pensaiden alla ja tunnelmoida kynttilänvalossa. En halua tulla nähdyksi ja arvioiduksi. Haluan olla rauhassa ja suojassa kaikelta, varsinkin katseilta. Päätän mennä ulos vasta illan hämärässä. Nyt keskityn kirjaan ja televisioon ja suljen verhot auringolta.

Mietin, miten kerron sairaudestani työkavereille. En haluaisi kertoa kasvaimesta. En oikein tiedä miksi. Tuntuu siltä, että se asettaisi minut alttiiksi… niin, mille? Arvioinnille ja epäilyille, etten selviä töistäni. Se olisi heikkous, johon voitaisiin vedota, jos teen virheitä. Toisaalta, esimies tietää sairaudestani jo nyt. Se voi vaikuttaa hänen arviointiinsa taidoistani tai mahdollisuksistani ottaa vastaan lisävastuuta tai uusia tehtäviä. Hänen on oltava tietoinen sairaudestani, että hän voi tarjota tukea tarvittaessa. Hän voi myös muuttaa tehtäviäni tai vähentää niitä. Ehkä minulla on vain väärä asenne... En tunne esimiestäni vielä. Hän aloitti sairauslomani aikana, kun edellinen esimieheni siirtyi toisiin tehtäviin. En tiedä, mitä hän ajattelee tai miten hän reagoi sairauteeni. Toivon, että hän ei ota minua silmätikuksi. Toivon, että hän ei kohtele minua erilailla kuin muita sairauteni vuoksi. En halua huomiota, haluan olla vain tavallinen työntekijä muide joukossa. En kaipaa sääliä tai helpotuksia. En tiedä, miten sanoisin sen hänelle.

Työkavereille voisin ehkä kertoa, että minulla on munuaissairaus. Osaisivat sitten varautua, jos olen ärtynyt tai keskittymiskykyni on huono. Ymmärtäisivät ehkä, ettei ärtymykseni johdu heistä vaan minusta tai sairaudestani. . En halua erityiskohtelua, mutta haluan ymmärrystä. Jos kerron kasvaimesta, he alkavat pelätä, että jään sairaslomalle usein. Haluaisin olla rehellinen, mutta en ehkä pysty. Se vaivaa minua. Haluaisin olla itsekseni ja tehdä töitä näkymättömänä. Onneksi korona-eristys mahdollistaa sen joitakin viikkoja tai kuukausia. Juuri nyt en haluaisi tulla nähdyksi, paljastua, joutua alttiiksi, olla heikko. Haluaisin paeta kaikkea uneen, mutta en saa unta.

Kommentit

  1. Kertominen työpaikalla on todella monipiippuinen juttu. Juhlapuheiden ja todellisuuden ero on huomattava.

    Itse en ole ylipäätään kontakteissani pelännyt alttiiksi joutumista vaan olen kertonut syövästäni varmaan turhankin avoimesti. Olen vasta näin jäkikäteen miettinyt, minkä verran olen rikkonut jonkinlaista häveliäisyyden koodia. Varmaan paljon:)

    Olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa mutta myös todella rasittavia. Tuntuu että joidenkin pään sumentaa s-sana, ja he eivät enää kykene kuulemaan, mitä heille oikeasti sanon. Eli että olen voinut koko ajan kaikin puolin hyvin ja että pahamaineinen s ei ole elämän pulmieni Top 10 -listalla. Lisäksi neuvominen ja jopa luennoinnin tyyppinen on todella ärsyttävää. Kandeisi hankkia oma syöpä ja lausua vasta sitten. Lisäksi joillakin tuntuu olevan vahvat mielipiteet, mistä sairastunut saa olla kiinnostunut. Kampaajallako käyt? Meikkaatko edelleen? Onko vaatteilla niin väliä? Ai liikutko?

    Päätoimeksiantajalleni en kertonut mitään. Alani on niin raaka, että jokainen tekijä, joka suinkin voidaan tulkita negatiivisesti, käytetään taatusti hyväksi.

    Monipiippuinen juttu sinullakin tosiaan. Riippuu niin kauhean paljon siitä, millaisia persoonia työyhteisölssä on ja millaisin kokemuksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, en edes ajatellut noita neuvojia tai kommentoijia - kiitos varoituksesta Anonyymi. En ehkä kestäisi ohjeita, neuvoja tai varsinkaan moralisointia! Läheisten kohdalla olen ajatellut, että osa heidän omien tunteidensa läpikäyntiä on se, että he voivat vapaasti kertoa ystävilleen ym. tärkeille henkilöille asiasta omasta näkökulmastaan. Työkavereilla tuskin on samaa tarvetta, joten en todellakaan aio kertoa mitään, mitä en koe välttämättömäksi. Mutta saatan puhua epämääräisesti fyysisestä sairaudesta, johon voi liittyä mielialan vaihteluita ym., että saan työrauhan ja ehkä ymmärtämystäkin jossain muodossa, jos joudun ikäviin tilanteisiin sairauden vuoksi. En ole onneksi kilpailullisella alalla, mutta voin kuvitella, että JOS tulisi tilanne, jossa pyrkisin vaihtamaan tehtävää organisaation sisällä tms., sairautta voitaisiin käyttää minua vastaan. En siis kerro kollegoille, jos ei ole pakko.

      Poista
  2. Itse kerroin eilen esimiehelleni. Minullahan ei ole vakituista työpaikkaa, mutta olen tehnyt jo vuosia sijaisuuksia ja keikkahommia samalle työnantajalle. Nyt koronan takia työt ovat olleet vähissä, mutta olen ollut valmiina ottamaan töitä, jos tarvitaan. Nyt oli pakko ilmoittaa, ettei minun varaan voi laskea koko kesänä mitään.

    Pomoni kysyi, voiko kertoa työpaikalla. Lupasin. Työporukka on pieni ja ollaan hyvin tuttuja keskenään. Tuntui, että epätietoisuus hiertäisi muuten hyvää työilmapiiriä. Luotan myös noihin ihmisiin ja uskon saavani tukea, en selkäänpuukotusta. Mutta jos työyhteisö olisi yhtään suurempi ja ihmiset minulle vieraampia, harkitsisin kyllä todella tarkkaan, kenelle kertoa ja kenelle ei. Tuo on varmasti tosi paljon tilanteesta ja työpaikasta riippuva juttu.

    Työniloa sinulle, tekee varmasti hyvää saada ajatuksia välillä muuhunkin kuin sairauden pohtimiseen.

    VastaaPoista
  3. Sä olet rohkea Gertrud! Mutta ymmärrän tuon epätietoisuuden herättämän ilmapiirin paremmin kuin hyvin - olin itsekin epätyypillisissä työsuhteissa lähes 20 vuotta. On varmasti parempi kertoa totuus kuin aiheuttaa epäilyjä pienessä työyhteisössä. Työn iloa sinulle myös!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen