Hyvää vai huonoa onnea?
Olen syönyt aamupalaa, katsonut uutiset ja käynyt kävelyllä. Kellon on silti vasta 10.30. Avaan television ja katselen yöllä tallennettua ohjelmaa. Fitness-yrittäjiksi kuvattu pariskunta tekee iltajumppaa sängyllä ja hokee: “Tunnen kiitollisuutta ja iloa.” Olen järkyttynyt. Uskovatko he oikeasti, että kiitollisuus ja ilo syntyvät oikeasti hokemalla? Kunpa se olisikin niin helppoa. Minä olen kiitollinen ja iloinen monista asioista: pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuottamista ilmaisesta koulutuksesta - ja etenkin nyt - edullisesta terveydenhuollosta. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun sairaalan hoitopäivämaksut tai kalliiden verenohennuslääkkeiden ostaminen eivät aiheuta minulle päänvaivaa. Mutta juuri tällä hetkellä en osaa tuntea kiitollisuutta.
Olen kyllä tietoinen, että asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla voisi olla kipuja tai pahoinvointia sytostaattihoidoista. Voisin olla myös yksin asuva, masentunut tai fyysisesti kyvytön hoitamaan asioitani. Kasvaimia olisi voinut löytyä myös keuhkoista tai maksasta. Silti en osaa kuvailla itseäni onnekkaaksi tai kiitolliseksi juuri nyt. Miten voisin saada kiinni kiitollisuudentunteesta, mietin monta kertaa iltaisin. Jos kuvittelen aloittavani kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen, mutta se tuntuu lähes absurdilta ja teennäiseltä. Kuten eräs toinen bloginpitäjä kirjoitti “sairastamiseen kytkeytyy yhä helposti ajatus siitä, että on nähtävä pilvien hopeareunukset ja oltava valtavan kiitollinen kaikesta.” Miksi pitäisi olla valtavan kiitollinen kaikesta, vaikka koko elämän perusta on vaakalaudalla? Miten voisin olla kiitollinen siitä, että terveys ja koko olemassa olo on uhattuna koko ajan ja joka päivä? Mistä asioista, paitsi ystävistä ja läheisistä, olen tällä hetkellä kiitollinen - en pysty edes näkemään sitä.
Voi olla, että se liittyy tähän korona-aikaan: Juuri nyt en voi tehdä monia asioita, joita haluaisin tehdä ja joita voisin terveyteni puolesta tehdä. On vaikea muistaa, millaiset asiat tuottavat iloa ja mielihyvää, kun niin moni asia on kielletty. On vaikea myös nähdä sitä, millaisia hienoja asioita elämässä on, kun tulevaisuus on epävarmaa ja koko maailma on muuttunut muutamassa viikossa.
Juuri nyt tuntuu vain ja ainoastaan epäoikeudenmukaiselta ja katkeralta - tässäkö tämä elämä nyt sitten oli… Olen mielestäni ja myös läheisteni mielestä elänyt terveellistä elämää. Olen syönyt enimmäkseen terveellisesti, harrastanut liikuntaa säännöllisesti ja nukkunut useimmiten tarpeeksi. Olen myös hoitanut mieltäni: joogannut ja rentoutunut ystävien ja harrastusten avulla. Silti, kaikesta yrittämisestä huolimatta, olen menettänyt terveyden. Kaikki yritykseni ovat siis epäonnistuneet ja suuri tilastollinen todennäköisyys on kohdallani toteutunut (yksi kolmesta suomalaisesta sairastaa syöpää jossain vaiheessa elämäänsä). Pitäisikö minun ajatella vain, että minulla on ollut huono onni, kun en ole pystynyt vaikuttamaan terveyteeni kaikista yrityksistä huolimatta? Ehkä tässä kulminoituu se, mitä ylipäätään ajattelen onnesta tai hyvästä tuurista. En usko, että jokainen on oman onnensa seppä tai että kaikkiin asioihin elämässä voi vaikuttaa, kun vain yrittää tarpeeksi. Mutta uskon kuitenkin, että kaikissa asioissa, joihin ihminen ylipäätään voi vaikuttaa, onni ei tule itsestään, vaan sen eteen on tehtävä jotakin, ainakin jossain mielessä. Esimerkiksi lottovoittoa ei saa ellei lottoa.
Tätä ajatusta en kuitenkaan halua kääntää päinvastoin: en usko että huono tuuri on seurausta jonkin tekemättä jättämisestä tai vääristä teoista. Mutta kiitollinen osaan olla vain niistä asioista, joita onni tai hyvä tuuri ovat tuottaneet, koska tai kun olen niiden eteen jotakin tehnyt tai yrittänyt tehdä. Terveyden säilyttämiseksi olen tehnyt paljon asioita, mutta en ole siitä huolimatta päässyt osakseni hyvää onnesta. Miten siis voisin olla kiitollinen siitä, mitä jää jäljelle: loputon pelko sairauden uusiutumisesta ja kuolemasta.
Olen kyllä tietoinen, että asiat voisivat olla huonomminkin. Minulla voisi olla kipuja tai pahoinvointia sytostaattihoidoista. Voisin olla myös yksin asuva, masentunut tai fyysisesti kyvytön hoitamaan asioitani. Kasvaimia olisi voinut löytyä myös keuhkoista tai maksasta. Silti en osaa kuvailla itseäni onnekkaaksi tai kiitolliseksi juuri nyt. Miten voisin saada kiinni kiitollisuudentunteesta, mietin monta kertaa iltaisin. Jos kuvittelen aloittavani kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen, mutta se tuntuu lähes absurdilta ja teennäiseltä. Kuten eräs toinen bloginpitäjä kirjoitti “sairastamiseen kytkeytyy yhä helposti ajatus siitä, että on nähtävä pilvien hopeareunukset ja oltava valtavan kiitollinen kaikesta.” Miksi pitäisi olla valtavan kiitollinen kaikesta, vaikka koko elämän perusta on vaakalaudalla? Miten voisin olla kiitollinen siitä, että terveys ja koko olemassa olo on uhattuna koko ajan ja joka päivä? Mistä asioista, paitsi ystävistä ja läheisistä, olen tällä hetkellä kiitollinen - en pysty edes näkemään sitä.
Voi olla, että se liittyy tähän korona-aikaan: Juuri nyt en voi tehdä monia asioita, joita haluaisin tehdä ja joita voisin terveyteni puolesta tehdä. On vaikea muistaa, millaiset asiat tuottavat iloa ja mielihyvää, kun niin moni asia on kielletty. On vaikea myös nähdä sitä, millaisia hienoja asioita elämässä on, kun tulevaisuus on epävarmaa ja koko maailma on muuttunut muutamassa viikossa.
Juuri nyt tuntuu vain ja ainoastaan epäoikeudenmukaiselta ja katkeralta - tässäkö tämä elämä nyt sitten oli… Olen mielestäni ja myös läheisteni mielestä elänyt terveellistä elämää. Olen syönyt enimmäkseen terveellisesti, harrastanut liikuntaa säännöllisesti ja nukkunut useimmiten tarpeeksi. Olen myös hoitanut mieltäni: joogannut ja rentoutunut ystävien ja harrastusten avulla. Silti, kaikesta yrittämisestä huolimatta, olen menettänyt terveyden. Kaikki yritykseni ovat siis epäonnistuneet ja suuri tilastollinen todennäköisyys on kohdallani toteutunut (yksi kolmesta suomalaisesta sairastaa syöpää jossain vaiheessa elämäänsä). Pitäisikö minun ajatella vain, että minulla on ollut huono onni, kun en ole pystynyt vaikuttamaan terveyteeni kaikista yrityksistä huolimatta? Ehkä tässä kulminoituu se, mitä ylipäätään ajattelen onnesta tai hyvästä tuurista. En usko, että jokainen on oman onnensa seppä tai että kaikkiin asioihin elämässä voi vaikuttaa, kun vain yrittää tarpeeksi. Mutta uskon kuitenkin, että kaikissa asioissa, joihin ihminen ylipäätään voi vaikuttaa, onni ei tule itsestään, vaan sen eteen on tehtävä jotakin, ainakin jossain mielessä. Esimerkiksi lottovoittoa ei saa ellei lottoa.
Tätä ajatusta en kuitenkaan halua kääntää päinvastoin: en usko että huono tuuri on seurausta jonkin tekemättä jättämisestä tai vääristä teoista. Mutta kiitollinen osaan olla vain niistä asioista, joita onni tai hyvä tuuri ovat tuottaneet, koska tai kun olen niiden eteen jotakin tehnyt tai yrittänyt tehdä. Terveyden säilyttämiseksi olen tehnyt paljon asioita, mutta en ole siitä huolimatta päässyt osakseni hyvää onnesta. Miten siis voisin olla kiitollinen siitä, mitä jää jäljelle: loputon pelko sairauden uusiutumisesta ja kuolemasta.
Noita samoja asioita olen pohdiskellut itsekin. Olen elänyt terveellisesti ja pitänyt huolta kunnostani. Ja mitä sain? Rintasyövän nelikymppisenä. Mutta olen kyllä tiennyt, että syöpäarpajaisissa voittoja jaetaan ihan satunnaisesti, joten en ole juurikaan yllättynyt. Koska yritän ajatella positiivisesti, koetan kääntää asian niin päin, että itsestä huolehtiminen on antanut minulle hyvät eväät parantua tästä sairaudesta. Ja jos elonpäiviä riittää, yritän jatkaa terveellisellä linjalla. Että olisi paukkuja tulevaisuudessakin, jos tämä syöpä uusiutuu tai sairastun johonkin muuhun. Mutta yritetään päivä kerrallaan. Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle!
VastaaPoistaKiitos kommentista Gertrud. Niin se on vaan pakko olla, sattuma on jakanut väärän arpalipun. Kyllähän se voimaa antaa, että pitää itsestään huolta, enkä varmaan muuhun kykenisikään. Joskus vaan tulee sellanen tunne, että kaikki yrittäminen on turhaa. Aurinkoa sinulle myös!
Poista