Uusin diagnoosi: itsekeskeisyys ja empatian puute
Herään tunteeseen, että joku katselee minua. Se ei ole Sauli, hän nukkuu. Se ei ole myöskään kissa, joka istuu ikkunalla. Ehkä se olen minä itse, joka katselee sisäänpäin, tunnustelee tunteita ja analysoi ajatuksia. Olen aina inhonnut ihmisiä, jotka tuijottavat vain omaan napaansa. Nyt olen itse sellainen. Haluaisin kiinnostua jostakin muusta, toisista ihmisistä, poliittisista päätöksistä ja yhteiskunnasta, vaikka edes korona-viruksesta ja uutisista tai vajaan viikon päästä alkavasta työstä. Mikään ei oikein kosketa eikä tunnu miltään. Nyt kai pitäisi olla tyytyväinen siitä, että en tunne tarvetta tehdä mitään, mennä minnekään tai edes olla mitään. Mutta en ole. Minun tekee mieli ruoskia itseäni: “Olen esittänyt olevani mies/ Joka en ole./ Koska kuvittelin olevani mies/ Joka en ollut./ Niin kauan että häpeän/ Kun katson silmiin sinua./ Niin kauan että hellät kätesi /Satuttavat minua. /Häpeän, häpeän, häpeän./ Ruoski minusta esiin se mies/ Joka oon, joka oon, joka oon/ Mutta joka en ole ollut/ Pilkkaa minua, sylje kasvoilleni/ Opeta minut tottelemaan sinua/ Anna mun armoa anella/ Ruoski kunnes en enää/ Jaksa vastaan tapella.” (Don Huonot.)
Ruoskiminen auttaa, tunnen pitkästä aikaa häpeää ja itseinhoa: Miten voin olla näin itsekeskeinen ja välinpitämätön toisten kärsimykselle! Katselen aamu-uutiset ja yritän eläytyä koronaa sairastavien elämään, mutta en tavoita edes sitä kauhua ja pelkoa, joka heillä täytyy olla vaarallisen taudin edessä. Olen siis empatiakyvytön. Happee, hoitoo ja empatiaa (Kristiina Brask) alkaa soida päässäni. Sitä kai tarvitsisin itsekin. Mutta olenhan minä saanut empatiaa - ystäviltä, perheeltä, sukulaisilta ja mieheltäni. Miksi se ei riitä, miksi mikään ei riitä, mietin. Syy on varmasti minussa: En osaa ottaa vastaan empatiaa. En osaa jakaa tunteita toisten ihmisten kanssa, edes kaikkein lähimpien ihmisten. Olen opetellut sitä vuosia, mutta en vieläkään osaa. Yritän pärjätä yksin, pitää suruni piilossa. Pelkään, että tunteet ahdistavat ja kuormittavat toisia ihmisiä liikaa. Piilottelen tunteita ehkä itseltänikin. Petri Tammisen sanoin: “Mä olen niin yksinäinen ja surullinen ihminen, että ei mulla ole varaa lähteä jokaisen tunteen kyytiin.”
Mutta sitten kuitenkin: “Jos haluu saada, on pakko antaa”, lauloi Mc Nikke T. 90-luvulla. “Ei apu tuu ja kysy, et ootko tarpeessa”, lauloi Martti Syrjäkin: “Ei oo ketään joka vois meitä helpottaa/ eikä kukaan joka sanoo ne sanoina/ meille sanottiin ja valehdeltiin/ ne sanat uskottiin ja omaksuttiin./ Ole sellainen kuin olit eilen/ ei käsi, katse tue vanhaa, raihnaista/ ei apu tuu ja kysy et ootko tarpeessa./ Vuodet menee kuin niit ei ois/ arvet jättää/ niit on vaikee raapii pois/ ei oo helppoo olla tänään kuin eilen.” (Eppu Normaali.) Miten rikkoa “helppo hiljaisuus ja surun silmänkantamattomuus” (Mikko Kuustonen) - en tiedä. Sen tiedän, että en halua kerjätä sääliä enkä kestä yhtään voivottelua. Ehkä on vielä liian aikaista. En osaa tunnistaa ja nimetä näitä kaikkia tunteita. Siksi niitä on mahdoton jakaa.
Ruoskiminen auttaa, tunnen pitkästä aikaa häpeää ja itseinhoa: Miten voin olla näin itsekeskeinen ja välinpitämätön toisten kärsimykselle! Katselen aamu-uutiset ja yritän eläytyä koronaa sairastavien elämään, mutta en tavoita edes sitä kauhua ja pelkoa, joka heillä täytyy olla vaarallisen taudin edessä. Olen siis empatiakyvytön. Happee, hoitoo ja empatiaa (Kristiina Brask) alkaa soida päässäni. Sitä kai tarvitsisin itsekin. Mutta olenhan minä saanut empatiaa - ystäviltä, perheeltä, sukulaisilta ja mieheltäni. Miksi se ei riitä, miksi mikään ei riitä, mietin. Syy on varmasti minussa: En osaa ottaa vastaan empatiaa. En osaa jakaa tunteita toisten ihmisten kanssa, edes kaikkein lähimpien ihmisten. Olen opetellut sitä vuosia, mutta en vieläkään osaa. Yritän pärjätä yksin, pitää suruni piilossa. Pelkään, että tunteet ahdistavat ja kuormittavat toisia ihmisiä liikaa. Piilottelen tunteita ehkä itseltänikin. Petri Tammisen sanoin: “Mä olen niin yksinäinen ja surullinen ihminen, että ei mulla ole varaa lähteä jokaisen tunteen kyytiin.”
Mutta sitten kuitenkin: “Jos haluu saada, on pakko antaa”, lauloi Mc Nikke T. 90-luvulla. “Ei apu tuu ja kysy, et ootko tarpeessa”, lauloi Martti Syrjäkin: “Ei oo ketään joka vois meitä helpottaa/ eikä kukaan joka sanoo ne sanoina/ meille sanottiin ja valehdeltiin/ ne sanat uskottiin ja omaksuttiin./ Ole sellainen kuin olit eilen/ ei käsi, katse tue vanhaa, raihnaista/ ei apu tuu ja kysy et ootko tarpeessa./ Vuodet menee kuin niit ei ois/ arvet jättää/ niit on vaikee raapii pois/ ei oo helppoo olla tänään kuin eilen.” (Eppu Normaali.) Miten rikkoa “helppo hiljaisuus ja surun silmänkantamattomuus” (Mikko Kuustonen) - en tiedä. Sen tiedän, että en halua kerjätä sääliä enkä kestä yhtään voivottelua. Ehkä on vielä liian aikaista. En osaa tunnistaa ja nimetä näitä kaikkia tunteita. Siksi niitä on mahdoton jakaa.
Kommentit
Lähetä kommentti