Ihmisten keskellä ahdistuneena

Kävin viikonloppuna eräässä kauppakeskuksessa. Ajattelin olevani liikkeellä kellonaikaan, jolloin siellä ei olisi enää paljon ihmisiä. Siellä oli silti, todella paljon ihmisiä. Jouduin väistelemään ja kiertämään ruuhkaisia kohtia kauempaa. Silti tuntui siltä, että ihmiset vyöryvät päälle. Jos joskus ennen pahassa tungoksessa esimerkiksi rautatieasemalla aamuruuhkassa tuntui ahdistavalta, niin tämä oli vielä pahempaa. Pahinta oli se vauhti, jolla ihmiset kulkivat - se tuntui suuremmalta kuin ennen. Onko korona saanut ihmiset ostosmaanikoiksi, kun muutamien kuukausien ajan ei voinut käydä ostoksilla juuri lainkaan.

Minulta loppui kiinnostus kaupoissa kiertämiseen hetkessä. Hoidin nopeasti asiani ja lähdin kotiin. Jäin kaipaamaan sitä aikaa, jolloin nautin istuskelusta kahvilassa ja ihmisten hyörinästä ympärillä. Muistan nauttineeni ajatuksesta, että voisin mennä elokuviin tai syömään ravintolaan ostosten päätteeksi. Nyt en voinut kuvitellakaan meneväni elokuviin, vaikkei siellä ehkä olisi kovin montaa muuta katsojaa - tartunnan vaara voisi silti olla suuri suljetussa tilassa, jos sali olisi pieni. Ja ravintolassa syöminenkin tuntui lähinnä pahalta odottaessani, paljonko ihmisiä lähipöytiin voisi tulla. Kaikki nautinto, joka ennen liittyi katselemiseen ja kuljeskelemiseen kaupungilla, on mennyttä. Nyt tulin vain vihaiseksi. Oli käsittämätöntä, että ihmiset eivät tuntuneet välittävän lainkaan tartunnan mahdollisuudesta. Heillä ei tuntunut olevan yhtään kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan: kukaan ei antanut tilaa tai väistänyt vastaantulevaa. Liukuportaissa jotkut kulkivat kuten ennen, muutaman kymmenen sentin päästä seisovaa jonon vierestä. Itse yritin kulkea rauhalliseen tahtiin ja antaa tilaa, jos joku näytti lähestyvän samaa kulkureittiä. Välttelin ruuhkaisimipia paikkoja, kiertäen ne jopa toista käytävää käyttäen. Olin suorastaan järkyttynyt ihmisten välinpitämättömyydestä ja siitä kiihkosta, jolla he näyttivät ostoksille rynnistävän.


Olin tyytyväinen päästessäni pois jonottamatta ja mitään ostamatta. Jäin kuitenkin miettimään, että miten asiat pitäisi jatkossa hoitaa, ettei tarvitsisi kauppakeskukseen mennä. Kaikkea voi tietysti nykyään ostaa verkostakin, mutta ihan helppoa se ei ole. Monia tuotteita on sovitettava tai kokeiltava ennen ostamista. Esimerkiksi silmälaseja en haluaisi ostaa verkosta, koska on melko todennäköistä, että joutuisin tilaamaan todella monia sovittaakseni niitä kotona. Myös joidenkin vaatteiden ostaminen on vaikeaa, jos niitä ei voi sovittaa. Osasyynä on myös erilaiset kokomerkinnät eri verkkokaupoissa. Myös värit voivat näyttää erilaisilta verkkokaupassa käytetyn laitteen grafiikasta riippuen. Verkko-ostamiseen ei ehkä myöskään liity samaa tunnetta siksi, että tuotetta ei voi pitää käsissä eikä sitä saa heti kassiin. Se jättää usein vain ikävän tunteen, kun maksun kanssa joutuu usein tekemään erilaisia temppuja.

Jäin myös miettimään sitä, miten elämä on muuttunut koronan myötä ja mihin suuntaan sitä haluaisin muuttaa. Elokuvat eivät ole minulle niin tärkeitä, mutta ulkona syöminen on. Jatkossa täytyy ilmeisesti syödä eri aikaan kuin muut tai valita joku hiljainen päivä, että ravintolaan uskaltaa mennä. Ainakaan kauppakeskuksen ravintoloissa ei juuri turvavälejä huomioitu ilman erillistä pyyntöä. On ikävä ajatella elämää ilman ravintoloita ja kahviloita. Lounaskin olisi kiva syödä ainakin joskus muualla kuin kotona. Mutta siihen on saanut tottua korona-aikana. Ravintolassa lounastaminen on ollut sellaista pientä arjen luksusta. Viikonloppuisin ravintolassa syöminen on ollut viikon tai jopa kuukauden kohokohta. Siitä en haluaisi luopua, koska elämä ei tunnu elämältä ilman sitä. Varsinkin nyt, kun yritän syödä arkisin terveellistä kotiruokaa sairauteni vuoksi, ravintolassa käymisestä on tullut merkittävämpi juttu kuin aiemmin.