Myötähäpeän ja -nolouden kokemuksia

Avasin eilen illalla television kirjan sijaan. Se oli virhe. Katselin muutama viikko sitten alkanutta sarjaa, jossa kaksi hyvinkin samastuttavaa hahmoa kokeilevat uusia asioita, pitävät hauskaa, tekevät uusia ratkaisuja elämässään ja, no, elävät elämäänsä. Sarjan ensimmäisten osien jälkeen ilahduin, että sarja vaikutti myönteiseltä ja hauskalta. Nyt muutaman viikon jälkeen minusta tuntuu siltä, että sarja jatkaa viime vuosina tavaksi tullutta rataa: myötähäpeän- ja noloudentäyteiset kokemukset seuraavat toinen toistaan. Muutama vuosi sitten se saattoi olla jotain virkistävän erilaista. Nyt se tuntuu vain vaivaannuttavalta ja typerältä.

Elämä itsessään on sarja noloja tilanteita ja itsensä häpäisemistä - miksi sitä pitäisi katsoa vielä televisiostakin? En voi ymmärtää. Minua se ei ainakaan rentouta vaan pikemminkin hermostuttaa. Ehkä tämä kertoo enemmän minusta kuin televisiosarjoista. Voi olla, että olen sairauteni myötä tullut herkemmäksi omille ja toisten tunteille. Voi myös olla, että kaikkien ihmisten elämä ei ole yhtä häpeärikasta kuin minun. Ehkä he kaipaavat häpeäreseptoriensa aktivointia tai haluavat nauraa toisten noloille tilanteille. Minä en. Minä koen riittävästi häpeää omista teoistani vuosien takaa, niistä asioista, jotka tein ja niistäkin, jotka jäivät tekemättä tai sanomatta. Koen häpeää siitä, että en ole onnistunut edes keskeisimmissä tehtävissä, kuten toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen solmimisessa, ennen kuin nyt. Mutta noloimmat ja häpeällisimmät tunteet liittyvät kuitenkin tavalla tai toisella muihin ihmisiin ja elämiseen heidän kanssaan. Niitä en haluaisi muistella, mutta ne tunkevat tietoisuuteen, usein varoittamatta ja yhtäkkiä yllättäen.

Minä haluaisin nähdä mieluiten säkenöivää dialogia ja älykästä huumoria, joka ei perustu ihmisten nolaamiseen, vähä-älyisyyteen tai vammaisuuteen. Ehkä olen tullut vanhaksi. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut kirjoittavani tällaista, mutta kaipaan hyvän mielen ohjelmia. Sellaisia, joissa on elävää elämää, fiktiivistä kerrontaa ihmisten iloista ja suruista, onnesta ja murheesta. Monet ennen katsomani sairaalasarjat ja jopa rikossarjatkin ovat olleet sellaisia. Nyt tuntuu siltä, että ne eivät enää ihmisille riitä. Pitää olla joko silmitöntä väkivaltaa tai suunnatonta häpeää. Ehkä minulla on väärä asenne. Ehkä minun pitäisi kohdata häpeä myötähäpeän avulla tai siedättää itseäni nolojen tilanteiden sijaiskokemusten kautta. Mutta en halua. Taidan kumartua takaisin kirjani pariin. Se on sentään saanut minut viimeisen viikon aikana itkemään useasti, nauramaan, ilahtumaan, ihailemaan ja masentumaan, jopa näkemään unia. Toivon hartaasti, että osaisin kirjoittaa omista tunteistani ja ajatuksistani yhtä taitavasti. Ehkä jonakin päivänä saan niistä sellaisia otteita, että pystyn kuvaamaan niitä paremmin kuin tässä nyt.