Luopumisia

Juhannus on ovella, ihanaa. Olisin varmaan tällä hetkellä ikionnellinen, jos ei olisi tätä sairautta: On paras aika vuodesta, saan olla tärkeiden ihmisten kanssa ja lomasuunnitelmat ovat ehkä sittenkin toteutettavissa. Silti kyyneleet tulevat silmiin välillä. Se täytyy vain hyväksyä - minulla on suruaika. Kuten psykologi sanoi, kaikki tunteet on vain hyväksyttävä. Niiden patoaminen tai kieltäminen aiheuttaa ongelmia. Siispä, itken kun itkettää ja nauran, jos naurattaa.

Tänään itkettää myös toisen sairauden vuoksi: lonkan nivelrikko on pahentunut niin, että joudun luopumaan moottoripyörällä ajamisesta ja rakkaasta rakkineestani, pyörästä, joka on ollut minulla 7 vuotta. Elämä on näemmä yhtä luopumista tässä vaiheessa elämää.

En ole rakastunut peltilehmään. Enemmänkin sattuu se ajatus, että en tule enää koskaan ajamaan millään pyörällä, en Alpeille, Lappiin, Pohjois-Karjalaan, en edes vanhoille kotiseuduille. Toivottavasti jotain uutta tulee tilalle edes. En haluaisi kantaa loputtomasti näitä taakkoja.

Tänään olen vihdoin saanut vastauksia kysymyksiini erikoislääkäriltä ja uskallan ehkä hengittää vähän syvempään. Parasta tänään on kuitenkin se, että pääsen viettämään juhannusta saareen, kuten ennenkin. Elämä tuntuu vaihteeksi normaalilta. Illalla voisin ottaa vaikka pari drinkkiä ihanalle Suomen kesälle ja elämälle. Hyvää juhannusta kaikille!