Diagnoosi

Aamuun mennessä katetrin huuhteluja on tehty 3 kertaa, mutta viimeinen kerta ei enää auta. Katetri on tukossa ja se pitää vaihtaa. Pelkään kipua. Yritän hengittää syvään, että lihakset rentoutuisivat. Kyyneleet vierivät poskilleni silti.

Aamulla en saa aamiaista. Tarkkailuosastolla ei ole ruokapalveluita. Ei kyllä ole nälkäkään. Kuuntelen toisten potilaiden kertomuksia sairauksistaan: jalat eivät kanna, vatsassa on kipuja, päätä huimaa. Mutta silti pitäisi päästä pian kotiin, Muskan konserttiin tai juomaan kaljaa. Tunnen itseni terveeksi toisten rinnalla. Lääkäri kertoo, että munuainen kuvataan. Tarkoitus on löytää vuotava suoni, joka ehkä voidaan korjata leikkauksessa.

Pääsen hetkeksi pois omasta kuplastani, kun minut viedään TT-kuvaan. Sen jälkeen taas istun sängyssä ja toivon, että katetri pysyy auki. Puolen päivän aikaan lääkäri tulee ja pullauttaa tiedon ulos suustaan kuin pureskellun purukumin: Kuvista on löytynyt iso kasvain. Lääkäri ei kysy, miltä minusta tuntuu. Tai onko minulla joku, jonka kanssa jakaa tämä tieto. Hän kertoo vain, että munuainen leikataan pois ja että tässä sairaalassa ei ole tarvittavaa osaamista. Maa tuntuu vajoavan metrin alaspäin.

Ensimmäinen tunne on häpeä: en ole pystynyt suojelemaan itseäni sairaudelta, olen epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa, terveyteni suojaamisessa. Olen itse aiheuttanut tämän jotenkin. En ole liikkunut tarpeeksi. Olen syönyt liikaa epäterveellistä ruokaa, jossa on lisäaineita. Olen ollut ylipainoinen välillä. Olen juonut liikaa alkoholia. Olen värjännyt hiuksia ja levittänyt iholleni ties mitä kemikaaleja. Minulla on ollut väärä asenne. En ole mennyt myöskään ajoissa lääkäriin. Nivelkivut, mielialamuutokset, yöhikoilu, unettomuus, klassisia - mutta epämääräisiä - oireita missä tahansa vakavassa taudissa. Luulin niitä alkaviksi vaihdevuosioireiksi ja pyysin niihin etrogeenigeeliä. Ajatuksissa oli kyllä käydä lääkärissä yöhikoilun vuoksi uudestaan, sitten kun ehdin, parin viikon päästä, kun lomamatka on ohi.

Sitten iskee pohjaton yksinäisyys. Lähetän viestin Saulille ja ystävälle, Pauliinalle, jolle kerroin tulleeni sairaalaan. Kasvain tuntuu silti epätodelliselta. Ehkä siksi, että ei ole ketään, kenen kanssa puhua tästä sairaudesta. Tarkkailuosastolle läheiset eivät saa tulla. En voi ymmärtää miksi ei. Olen järkyttynyt, mutta itku ei tule. Alan googlata tietoa munuaiskasvaimesta. Se voikin ehkä olla kysta, nestettä täynnä oleva rakkula, tai hyvänlaatuinen kasvain. Toivo herää, ehkä kaikki onkin vain pahaa unta, varoitus siitä, että onneensa ei pidä tuudittautua. Mietin miten Sauli jaksaa kantaa tämänkin taakan. Saulin lapsilla on ollut ongelmia ja sairauksia, syöpääkin. En vielä uskalla ajatella, miten kerron tämän siskolle ja vanhemmille. Päässäni soi pätkä ikivanhasta radiohitistä “Life will never be the same, life is changing”.

Saan siirron toiseen sairaalaan, mutta ei ole vielä selvää kumpaanko niistä. Hoitaja soittelee ja kyselee paikkoja. Hoitajien vuoro vaihtuu. Seuraavalle vuorolaiselle jää huuhtelunestepussin vaihto ja kuljetuksen tilaaminen. Aika kuluu hitaasti. Hoitaja juoksentelee edestakaisin eikä saa kuljetusta tilatuksi. Kolmen aikaan tulevat ambulanssipojat. Hoitaja ei ole saanut kirjauksia valmiiksi. Printtaaminen kestää ja pojat odottavat kärsivällisesti. Olen vain potilas potilaiden joukossa.

Vihdoin raportti on annettu ja matka toiseen sairaalaan 100 kilometrin päähän alkaa. Pelkkä nosto paareilla ambulanssiin pelottaa. Ensihoitajapojat tuntuvat olevan nuoria ja ainakin toinen vasta aloittelija. Matkan aikana tehdään kaikenlaisia mittauksia. Saan kertoa koko tarinani kolmannen kerran ensihoitajalle. Onneksi, sillä matkanteko on aika poukkoilevaa ja tulee vähän huono olo. Välillä pelkään putoavani paareilta. Perillä oikeaa osastoa ei meinaa löytyä. Seikkaillaan kahdella hissillä ja kävellään käytävillä.

En ensin edes huomaa, että huoneessa on muitakin potilaita. Vasta kun ruoka tuodaan, näen että kahdessa muussakin sängyssä on joku. Saan kasvisruokaa, vaikka pyynnöstäni on kulunut vain tunti, ja ruoka on yllättävän hyvää. Vieressä makaava nainen yrittää saada tietoa, miksi olen tullut sairaalaan. En halua sanoa mitään. En halua vielä määritellä sairauttani edes itselleni. Onneksi Sauli tulee huoneeseen. Halatessa tulevat ekat kyyneleet. Juttelemme niitä näitä ja kerron hiljaa, mitä on saatu selville. Saan kotoa kaikenlaista hyödyllistä, kuten kirjoja, tabletin ja kuulokkeet. Sitten Sauli lähtee kotiin. Hän ei pääse käymään seuraavanakaan päivänä. Aamulla hän lähtee tädin hautajaisiin kantajaksi, sitä ei voi peruuttaa enää. Hän sanoo kuitenkin tulevansa ehkä vielä illalla. En saa unta. Mietin miten kauan vielä pitää odottaa. Nukun kuitenkin melkein 5 tuntia.