Paha uni jatkuu
Aamulla herätessä en muista, missä olen. Sitten pettymyksen tunne nousee kurkusta: Se ei ollutkaan pahaa unta. Olen sairaalassa ja minulla on kasvain.
Kello ei ole vielä viittäkään. Makaan sängyssä ja kuuntelen mummojen kuorsaamista. Toivon, että voisin vielä paeta todellisuutta uneen. Kun hoitaja tulee huoneeseen kuudelta, pyydän kipulääkettä ja saan nukuttua vielä 1,5 tuntia. Aamupalan jälkeen olo alkaa tuntua vähän todellisemmalta.
Päivävuoroon tullut hoitaja on todella mukava ja kysyy, millaista ruokaa haluaisin ja mitä syön yleensä aamupalaksi. Pidän erityisesti siitä, että hoitaja ei ole kiireinen, tai hän ei ainakaan näytä sitä. Kysyn hoitajalta, voinko mennä suihkuun. Suihkun jälkeen tuntuu vähän enemmän ihmiseltä, vaikka alushousuja tai rintaliivejä en saanutkaan. Sitten odotan lääkärin tulemista. On lauantai ja lääkärit aloittavat kierron myöhemmin. Ruoka ehtii tulla ennen lääkäriä. Se on pahaa - jotain voimakasta maustetta on liikaa. Syön silti, koska laihtua ei saa. Pitää olla voimia paranemiseen leikkauksen jälkeen.
Lääkäri ei katso minua vaan tuijottaa liikuteltavan työpisteen näyttöä. Sitten hän toteaa, että kasvain on pahanlaatuinen ja leikkaus tullaan tekemään ehkä jo pian, ehkä jo neljän päivän kuluttua ja se voi ehkä olla vieläpä tähystysleikkaus. Olen tyytyväinen. Kysyn varovasti, yrittäen kunnioittaa lääkärin osaamista ja suvereniteettia, mitä TT-kuvissa oikeastaan näkyy, pelkkä vatsaonteloko vai myös keuhkot. Olen lukenut tusinoittain sivuja munuaiskasvaimen diagnosoinnista ja hoidosta ja opetellut läksyni. Lääkäri vaikuttaa iloiselta, että kysyin ja tekee lähetteen keuhkojen TT-kuvaan. Lääkäri on niin mukava, että uskallan kysyä vielä toisenkin kysymyksen: saanko nousta sängystä kävelemään? Lääkäri on suorastaan innoissaan - tottakai, se on hyväksi minulle. Kerrankin minulla on oikea asenne! Lääkäri määrä lääkettä, joka edistää veren hyytymistä. Sanon, että pelkään tromboosia, koska niin monet suvussani ovat kuolleet verisuonitukokseen. Se ei vaikuta asiaan. En huomaa kysyä, mistä hän tietää kasvaimen olevan pahanlaatuinen. Kysyn vain hoitajalta, pitäisikö minulle nyt pukea tukisukat tromboosin estämiseksi. Vastaus on ei. Perusteluja ei tule.
Aika kuluu paremmin, kun kävelen pitkin käytäviä kaksi kertaa 15 minuuttia ja katselen hoitajien työskentelyä. Kaikki istuvat koneiden ääressä ja naputtelevat. Uusi tietojärjestelmä teettää töitä. Sitten luulen näkeväni tutut kasvot eräässä huoneessa ja säikähdän. En halua tavata ketään tuttuja tässä asussa, tukka laittamatta ja ilman meikkiä. Nännitkin varmaan näkyvät paidan läpi, kun rintaliivejä ei ole. Onneksi erehdyin kasvoista. Sitten toinen tuntematon potilas tervehtii käytävällä. Mykistyn kuin yllätettynä: olen tullut nähdyksi. Tekee mieli nostaa kädet rintojen suojaksi. Pakenen takaisin huoneeseeni ja avaan kirjan. Lukeminen vie ajatukset muualle ja turruttaa pelottavat ajatukset. Silti taustalla soi Routa: “Mä en koskaan pelännyt seuraavaa aamua vaan viimeistä iltaa./ Helpompaa on pölynä lattialla kuin patsaana vasaran alla./ Luota siihen, pidä kii uskostasi ihmisiin, mut joku sutkin vielä käännyttää./ Enkä mä ole ensimmäinen joka otteensa menettää./ Enkä viimeiseksikään taida jäädä. (Apulanta).
Illalla huomaan, että minulla on vuoto katetrin ohi. Tosi noloa olla pissat housussa kuin joku dementoitunut mummo. Yritän kertoa hoitajalle hiljaa, etteivät muut kuulisi alennustilaani. Hoitaja vaihtaa lakanat ja saan vaipan ja verkkohousut. Vaippa on iso ja muhkurainen. Olen silti tyytyväinen. En halua nukkua märissä housuissa ja lakanoissa. Hoitaja katsoo minua vähän säälien.
Sauli kirjoittaa kuudelta, että on juuri lähtenyt kohti kotia. Hän ei ehdi enää käymään. On liian myöhäistä. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Väärä asenne, muistutan itseäni. Minähän itse vaadin Saulia olemaan muistotilaisuudessa niin pitkään kuin tarvitaan. Katselen televisiosarjoja puoli kahteen. Saan kipulääkettä taas aamuyön tunneiksi, että pystyn nukkumaan kirvelystä ja kivusta huolimatta. Alan kirjoittaa ylös mieleen tulleita kysymyksiä lääkärille.
Kello ei ole vielä viittäkään. Makaan sängyssä ja kuuntelen mummojen kuorsaamista. Toivon, että voisin vielä paeta todellisuutta uneen. Kun hoitaja tulee huoneeseen kuudelta, pyydän kipulääkettä ja saan nukuttua vielä 1,5 tuntia. Aamupalan jälkeen olo alkaa tuntua vähän todellisemmalta.
Päivävuoroon tullut hoitaja on todella mukava ja kysyy, millaista ruokaa haluaisin ja mitä syön yleensä aamupalaksi. Pidän erityisesti siitä, että hoitaja ei ole kiireinen, tai hän ei ainakaan näytä sitä. Kysyn hoitajalta, voinko mennä suihkuun. Suihkun jälkeen tuntuu vähän enemmän ihmiseltä, vaikka alushousuja tai rintaliivejä en saanutkaan. Sitten odotan lääkärin tulemista. On lauantai ja lääkärit aloittavat kierron myöhemmin. Ruoka ehtii tulla ennen lääkäriä. Se on pahaa - jotain voimakasta maustetta on liikaa. Syön silti, koska laihtua ei saa. Pitää olla voimia paranemiseen leikkauksen jälkeen.
Lääkäri ei katso minua vaan tuijottaa liikuteltavan työpisteen näyttöä. Sitten hän toteaa, että kasvain on pahanlaatuinen ja leikkaus tullaan tekemään ehkä jo pian, ehkä jo neljän päivän kuluttua ja se voi ehkä olla vieläpä tähystysleikkaus. Olen tyytyväinen. Kysyn varovasti, yrittäen kunnioittaa lääkärin osaamista ja suvereniteettia, mitä TT-kuvissa oikeastaan näkyy, pelkkä vatsaonteloko vai myös keuhkot. Olen lukenut tusinoittain sivuja munuaiskasvaimen diagnosoinnista ja hoidosta ja opetellut läksyni. Lääkäri vaikuttaa iloiselta, että kysyin ja tekee lähetteen keuhkojen TT-kuvaan. Lääkäri on niin mukava, että uskallan kysyä vielä toisenkin kysymyksen: saanko nousta sängystä kävelemään? Lääkäri on suorastaan innoissaan - tottakai, se on hyväksi minulle. Kerrankin minulla on oikea asenne! Lääkäri määrä lääkettä, joka edistää veren hyytymistä. Sanon, että pelkään tromboosia, koska niin monet suvussani ovat kuolleet verisuonitukokseen. Se ei vaikuta asiaan. En huomaa kysyä, mistä hän tietää kasvaimen olevan pahanlaatuinen. Kysyn vain hoitajalta, pitäisikö minulle nyt pukea tukisukat tromboosin estämiseksi. Vastaus on ei. Perusteluja ei tule.
Aika kuluu paremmin, kun kävelen pitkin käytäviä kaksi kertaa 15 minuuttia ja katselen hoitajien työskentelyä. Kaikki istuvat koneiden ääressä ja naputtelevat. Uusi tietojärjestelmä teettää töitä. Sitten luulen näkeväni tutut kasvot eräässä huoneessa ja säikähdän. En halua tavata ketään tuttuja tässä asussa, tukka laittamatta ja ilman meikkiä. Nännitkin varmaan näkyvät paidan läpi, kun rintaliivejä ei ole. Onneksi erehdyin kasvoista. Sitten toinen tuntematon potilas tervehtii käytävällä. Mykistyn kuin yllätettynä: olen tullut nähdyksi. Tekee mieli nostaa kädet rintojen suojaksi. Pakenen takaisin huoneeseeni ja avaan kirjan. Lukeminen vie ajatukset muualle ja turruttaa pelottavat ajatukset. Silti taustalla soi Routa: “Mä en koskaan pelännyt seuraavaa aamua vaan viimeistä iltaa./ Helpompaa on pölynä lattialla kuin patsaana vasaran alla./ Luota siihen, pidä kii uskostasi ihmisiin, mut joku sutkin vielä käännyttää./ Enkä mä ole ensimmäinen joka otteensa menettää./ Enkä viimeiseksikään taida jäädä. (Apulanta).
Illalla huomaan, että minulla on vuoto katetrin ohi. Tosi noloa olla pissat housussa kuin joku dementoitunut mummo. Yritän kertoa hoitajalle hiljaa, etteivät muut kuulisi alennustilaani. Hoitaja vaihtaa lakanat ja saan vaipan ja verkkohousut. Vaippa on iso ja muhkurainen. Olen silti tyytyväinen. En halua nukkua märissä housuissa ja lakanoissa. Hoitaja katsoo minua vähän säälien.
Sauli kirjoittaa kuudelta, että on juuri lähtenyt kohti kotia. Hän ei ehdi enää käymään. On liian myöhäistä. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Väärä asenne, muistutan itseäni. Minähän itse vaadin Saulia olemaan muistotilaisuudessa niin pitkään kuin tarvitaan. Katselen televisiosarjoja puoli kahteen. Saan kipulääkettä taas aamuyön tunneiksi, että pystyn nukkumaan kirvelystä ja kivusta huolimatta. Alan kirjoittaa ylös mieleen tulleita kysymyksiä lääkärille.
Kommentit
Lähetä kommentti