Päivä 1

Aamulla huomaan virtsani olevan punaista. Tekee mieli kysyä Vauva-lehden palstalla, miksi virtsani on punaista eikä sinistä niin kuin vaippamainoksissa. Luen internetistä, että punajuuren syöminen voi aiheuttaa virtsan värjäytymisen punaiseksi. Ja eilenhän minä juuri söin punajuurta.

Lähden töihin asiaa enempää miettimättä. Mutta iltapäivällä virtsa on vielä punaisempaa kuin aamulla eikä meinaa tulla ulos ollenkaan. Luen lisää google-tuloksia ja arvelen, että olen saanut virtsatietulehduksen, vaikka se ei siltä tunnukaan. Naisilla kuulemma tulehdus voi aiheuttaa verenvuotoa virtsarakosta. Varaan saman tien ajan lääkärille ja saan lähetteen laboratorioon. Näytettä antaessani olen vähän kauhuissani, kun koko purkki on täynnä punaista nestettä, verta. Lähden kuitenkin apteekkiin ostamaan antibiootteja, joita lääkäri määräsi.

Lääkäri soittaa, kun pääsen ulos apteekista. Laboratorio ei ole voinut tutkia näytettä, koska se on niin veristä. Lääkäri ehdottaa, että menisin seuraavana päivänä sairaalaan tutkimuksiin, kamalaa kiirettä ei kuulemma kuitenkaan ole. Lopuksi hän kuitenkin suosittelee, että menisin sinne suorinta tietä. Olen pyörällä päästäni. Lääkäri ei kerro, mikä voi olla syynä tähän… Soitan Saulille, että tulisi viemään minut junalta sairaalaan. Odotan Saulin kanssa päivystyksessä 2,5 tuntia, kunnes pääsen lääkärille, laboratorioon ja ultraäänitutkimukseen.

Siitä alkaa kylkikipu, joka pahenee ja pahenee niin, että joudun pyytämään särkylääkettä. Munuaisessani näkyy kuulemma hematooma, tai jotain sinnepäin, mutta siitä on vaikea saada selvää, koska ruudulla näkyy erilaisia harmaan sävyjä suolistossa kulkevan ilman vuoksi. Odotan osastolle pääsyä vielä tunnin. Kipu alkaa onneksi hellittää, mutta pelko alkaa vaivata mieltäni pahasti, vaikka en tunnekaan itseäni yhtään sairaaksi.

Päivystysosastolla ei ole tilaa ja päädyn tarkkailuosastolle, jossa on levotonta ja meluisaa. Ambulanssit tulevat ja menevät, potilaita tulee lisää ja hoitajat vaihtuvat.
Kukaan ei kysy minulta mitään eikä käy katsomassakaan kuin tunnin-parin välein. Kunnes… hoitaja ilmoittaa, että he aikovat laittaa minulle katetrin. En tiedä, mikä se on, mutta alan pelätä pahinta. Hoitajakin sanoo, että puudutetta laitetaan, mutta se ei vie kaikkia tuntemuksia. Kokemus on yksi pahimmista elämässäni: kaikki kosketus sattuu ja kirvelee. Katetrin kautta aloitetaan jatkuva rakon huuhtelu, joka vähentää kivun tunnetta. Vähän myöhemmin sattuu toisella tavalla: rakossa tuntuu kova paine, mutta mitään ei tule ulos. Pyydän hoitajaa tekemään jotain. Katetri on mennyt tukkoon ja se pitää huuhdella suolaliuoksella. Taas sattuu enemmän kuin mikään koskaan ennen.

En saa unta. Pelko painaa mieltä ja kaikkialla kuuluu puhetta ja hoitotoimenpiteiden suorittamisesta johtuvia ääniä. Valvon koko yön ja odotan. En edes tiedä, mitä odotan. Kuuntelen, kuinka hoitajat vitsailevat potilaasta, joka ei tiedä, missä on ja miksi. Hän haluaa vain riisua vaippansa ja lähteä kotiin. Sitten tulee hoitaja ja kysyy, tarvitsenko särkylääkettä. Pyydän yhden, vaikka mikään kohta ei ole enää kipeä, mutta toivon, että se vähentäisi kirvelyä ja epämukavuutta. Valvon koko yön.