Talviloman alku ja loppu
Aamulla herään, kun äiti soittaa. En ole puhunut äidin kanssa viiteen päivään. Jännitän, onko hän peloissaan tai alkaako hän itkeä. Onneksi hän ei itke, ainakaan minun kuulteni. Sen sijaan hän kysyy, pelkäänkö leikkausta. En, vastaan. Olen huomannut, että monet, joiden kanssa viestittelen leikkauksestani, kysyvät pelottaako leikkaus minua. En ymmärrä, miksi pelkäisin sitä. Nykyaikaisessa leikkaussalissa, osaavien lääkäreiden hoidossa ja kerran jo nukutettuna olleena riskit eivät ole suuria. Pelkään enemmän sitä, että kasvain on kasvanut ja levinnyt munuaisen ympäristöön. Pelkään myös sitä, joudun vastaanottamaan tiedon siitä yksin, varoittamatta, lääkärin kierrolla. Pelkään sitä, että ennusteeni on huono ja etäpesäkkeitä tulee esiin pian.
Luen lisää oireista. Kylkikipua, ei tylppää eikä terävää, minulla ei ole ollut. Eikä verta virtsassa ennen kuin nyt. En ole laihtunut enkä ollut erityisen väsynyt. Palellut olen kyllä, mutta nythän on talvi. Kuumetta minulla ei ole koskaan: Jos tunnen itseni sairaaksi, lämpö on yleensä laskenut 34:ään. Miten siis olisin voinut tietää...
Yritän lukea kirjaa, mutta ajatukset pyörivät sairauden ympärillä. Lähden ulos. Ulkona kävellessäni tunnen itseni terveeksi ja voimakkaaksi. Takaraivossa on kuitenkin pelko verenpaineen noususta ja verenvuodon alkamisesta. Juon vettä ja menen sänkyyn. Nukun tunnin pari ja herään tuijottamaan WC-pönttöön: onneksi verta ei näy.
Sauli lähtee Kuopioon auttamaan poikaansa muutossa. Yritän vaikuttaa reippaalta, vaikka pelkään. En enää usko verenvuodon alkavan. Pelkään tulevani hulluksi. Pelkään ajatusta siitä, että olen yksin, yksin koko maailmassa, eikä kukaan voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua pelolta. Pahinta on se, että tämä tauti voi uusia, jopa vuosikymmenten jälkeen. Tai se voi levitä, keuhkoihin, maksaan, aivoihin tai luustoon. Jos vuosien nivel- ja käsikivut oikealla puolella ovatkin luustometastaaseja... Niitä ei voi parantaa. Tai jos tauti leviää keuhkoihin, ennuste on hyvin huono.
Tänä aamuna meidän piti lähteä Maltalle, ansaitulle talvilomalle. Itkettää vieläkin pelkkä ajatus. Mutta kuten Sauli sanoo, onneksi ei lähdetty. Ajatus maltalaisesta sairaalasta kääntää vatsan melkein ympäri. Juon vettä ja vedän syvään henkeä. Yritän lohduttautua ajatuksella, että ensi vuonna talvilomalla voidaan lähteä taas matkalle. Vai voidaanko.... Voinko enää ikinä matkustaa minnekään? Jos tulee joku oire tai saan jonkun taudin ennen lähtöä. Korvaako vakuutus mitään syöpäpotilaalle? Eikö perussairaus sulje pois kaikki matkavakuutuskorvaukset. Onneksi joku matkabloggaaja on ottanut selvää: myös perussairaalle voi tulla korvattavia sairauksia.
Mutta voinko silti lähteä enää koskaan matkalle ja nauttia siitä kuten ennen. En varmaan. Mitä ystävä sanoikaan, kun me kerrottiin suunnitelmasta lähteä Italian kiertomatkalle, kun täytän 50 vuotta: Kannattaa mennä jo ennen sitä, koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Itken taas silmät päästäni. Yritän saada kiinni siitä tunteesta, jonka matkan suunnittelu saa aikaan, mutta en pysty.
Syvältä sisältä nousee mieleen laulu Sininen yö: “Juna vapisee jalkojen alla/ Juna vapisee jalkojen alla./ Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa/ Himmeän sinisessä yössä./ Sateen solistessa kadun asfalttiin./ Havahdun niin polttavaan ikävään./Että tahtoisin olla kuollut./ Ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla./ Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt./ Juna vapisee jalkojen alla (aina siellä)./ Juna vapisee jalkojen alla (missä en ole)./ Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa./ Kamelin varjo kuvastuu…”
Loppuillan keskityn televisiosarjoihin ja työnnän surun pois. Katselen uutisia ja huomaan, ettei mikään oikein kosketa. Nyt se on siis tapahtunut: minä olen käpertynyt itseeni. MInusta on tullut itsekeskeinen, halveksittavin olento mitä voin kuvitella.
Sauli soittaa, hän ei pääse vielä lähtemään tänään kotiin. Itken ja pelkään, pelkään ja itken. En pysty sanomaan edes ääneen, kuinka paljon pelottaa. Yöllä herään 7 kertaa tarkistamaan, vuodanko verta. Juon joka kerralla vettä ja sekoan laskuissa.
Luen lisää oireista. Kylkikipua, ei tylppää eikä terävää, minulla ei ole ollut. Eikä verta virtsassa ennen kuin nyt. En ole laihtunut enkä ollut erityisen väsynyt. Palellut olen kyllä, mutta nythän on talvi. Kuumetta minulla ei ole koskaan: Jos tunnen itseni sairaaksi, lämpö on yleensä laskenut 34:ään. Miten siis olisin voinut tietää...
Yritän lukea kirjaa, mutta ajatukset pyörivät sairauden ympärillä. Lähden ulos. Ulkona kävellessäni tunnen itseni terveeksi ja voimakkaaksi. Takaraivossa on kuitenkin pelko verenpaineen noususta ja verenvuodon alkamisesta. Juon vettä ja menen sänkyyn. Nukun tunnin pari ja herään tuijottamaan WC-pönttöön: onneksi verta ei näy.
Sauli lähtee Kuopioon auttamaan poikaansa muutossa. Yritän vaikuttaa reippaalta, vaikka pelkään. En enää usko verenvuodon alkavan. Pelkään tulevani hulluksi. Pelkään ajatusta siitä, että olen yksin, yksin koko maailmassa, eikä kukaan voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua pelolta. Pahinta on se, että tämä tauti voi uusia, jopa vuosikymmenten jälkeen. Tai se voi levitä, keuhkoihin, maksaan, aivoihin tai luustoon. Jos vuosien nivel- ja käsikivut oikealla puolella ovatkin luustometastaaseja... Niitä ei voi parantaa. Tai jos tauti leviää keuhkoihin, ennuste on hyvin huono.
Tänä aamuna meidän piti lähteä Maltalle, ansaitulle talvilomalle. Itkettää vieläkin pelkkä ajatus. Mutta kuten Sauli sanoo, onneksi ei lähdetty. Ajatus maltalaisesta sairaalasta kääntää vatsan melkein ympäri. Juon vettä ja vedän syvään henkeä. Yritän lohduttautua ajatuksella, että ensi vuonna talvilomalla voidaan lähteä taas matkalle. Vai voidaanko.... Voinko enää ikinä matkustaa minnekään? Jos tulee joku oire tai saan jonkun taudin ennen lähtöä. Korvaako vakuutus mitään syöpäpotilaalle? Eikö perussairaus sulje pois kaikki matkavakuutuskorvaukset. Onneksi joku matkabloggaaja on ottanut selvää: myös perussairaalle voi tulla korvattavia sairauksia.
Mutta voinko silti lähteä enää koskaan matkalle ja nauttia siitä kuten ennen. En varmaan. Mitä ystävä sanoikaan, kun me kerrottiin suunnitelmasta lähteä Italian kiertomatkalle, kun täytän 50 vuotta: Kannattaa mennä jo ennen sitä, koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Itken taas silmät päästäni. Yritän saada kiinni siitä tunteesta, jonka matkan suunnittelu saa aikaan, mutta en pysty.
Syvältä sisältä nousee mieleen laulu Sininen yö: “Juna vapisee jalkojen alla/ Juna vapisee jalkojen alla./ Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa/ Himmeän sinisessä yössä./ Sateen solistessa kadun asfalttiin./ Havahdun niin polttavaan ikävään./Että tahtoisin olla kuollut./ Ja kaikki minussa huutaa miten olisi voinut olla./ Ja ohitseni liukuvat tyhjinä elämän ruhtinasyöt./ Juna vapisee jalkojen alla (aina siellä)./ Juna vapisee jalkojen alla (missä en ole)./ Liekit palavat kadun kiiltävässä pinnassa./ Kamelin varjo kuvastuu…”
Loppuillan keskityn televisiosarjoihin ja työnnän surun pois. Katselen uutisia ja huomaan, ettei mikään oikein kosketa. Nyt se on siis tapahtunut: minä olen käpertynyt itseeni. MInusta on tullut itsekeskeinen, halveksittavin olento mitä voin kuvitella.
Sauli soittaa, hän ei pääse vielä lähtemään tänään kotiin. Itken ja pelkään, pelkään ja itken. En pysty sanomaan edes ääneen, kuinka paljon pelottaa. Yöllä herään 7 kertaa tarkistamaan, vuodanko verta. Juon joka kerralla vettä ja sekoan laskuissa.
Kommentit
Lähetä kommentti