Heppo hiljaisuus
Herään aamulla ja en heti muista, missä olen enkä sitä, että olen sairas. Mietin, mitä haluaisin tehdä tänään. Hetken tuntuu siltä, että voisin lähteä töihin. Kipuja ei ole ja tunnen itseni terveeksi. Sitten se tulee taas mieleen, sairaus. Ei teekään mieli nousta sängystä. Nousen kuitenkin keittämään Saulille kahvia ja laittamaan aamupalaa pöytään. Aamupalan jälkeen menen takaisin sänkyyn. En saa unta, mutta saan aikaa ajatella.
Odottaminen jatkuu. Alan pikku hiljaa ymmärtää, että tämä odottaminen ei lopu. Nyt odotan sairasloman loppumista, leikkaushaavan paranemista ja patologin lausuntoa. Sen jälkeen odotan seuraavaa seurantakäyntiä, ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa, ainakin seuraavat viisi vuotta, jopa 10 vuotta. Joillekin potilaille on tullut uusi kasvain jopa 30 vuoden kuluttua ensimmäisestä. Onneksi muutaman viikon päästä saan ainakin arkisin muuta ajateltavaa kuin tämä sairaus, toisin sanoen töitä. Silti viiden tai kymmenen vuoden odotus tuntuu loputtomalta ja raskaalta. Vedän pääni peiton alle ja itken hiljaa, ettei Sauli kuule. On helpompaa olla hiljaa kuin puhua siitä, sairaudesta, tai kuolemasta. Sinä tiedät minut kaataa helppo hiljaisuus Ja surun silmänkantamattomuus.” (Mikko Kuustonen).
Toivon, että voisin uskoa Jumalaan ja rukoilla pelastusta. Mutta en pysty siihen. En oikeasti usko, että mitään pelastavaa Jumalaa on olemassa. Minun olemassaoloni, kuten muidenkin ihmisten, päättyy siihen, että minua ei ole. Sitä on vaikea käsittää omalla kohdalla, kuten Petri Tamminenkin kirjoittaa: “Jouduin jonkinlaiseen silmukkaan, jossa uskoin kaiken aikaa, melkein ymmärtäväni ja ihan kohta ymmärtäväni, vaikka en lainkaan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa että mitään minää ei ole olemassa.” Tamminen löytää itselleen lohtua menneestä: “Kun muistelee. Kun tulee mieleen joku hetki. Joku ensimmäinen parempi hetki.” Minä en ole vielä valmis siihen, vaikka epäilemättä niitä on ollut joskus, joitakin parempia hetkiä. Ehkä minulla on väärä asenne. Juuri nyt tuntuu enemmän siltä, että: “Syvissä vesissä unelmat kuolevat/ ja maailma on kuin Perkeleen syli murheen kielet mielet, haavat nuolevat/ ja maailma on kuin Perkeleen syli.” (Kotiteollisuus).
Illalla soitan siskolle ja kysyn, miten hänellä menee lasten kanssa kotikoulussa ja etätöissä. Lasten kanssa kotona sujuu kuulemma pääosin hyvin, mutta kaikki opettaja-siskon etäoppilaat eivät osaa opiskella itsenäisesti. Sitten puhumme isästä. Huoli isän selviytymisestä talousasioissa vaivaa meitä molempia. Tällä hetkellä emme kuitenkaan voi tehdä mitään. Asioiden järjestäminen edunvalvojan hoitoon vaatii lääkärikäynnin, eikä niitä ole nyt saatavilla epidemian vuoksi.
Odottaminen jatkuu. Alan pikku hiljaa ymmärtää, että tämä odottaminen ei lopu. Nyt odotan sairasloman loppumista, leikkaushaavan paranemista ja patologin lausuntoa. Sen jälkeen odotan seuraavaa seurantakäyntiä, ja sitä seuraavaa, ja sitä seuraavaa, ainakin seuraavat viisi vuotta, jopa 10 vuotta. Joillekin potilaille on tullut uusi kasvain jopa 30 vuoden kuluttua ensimmäisestä. Onneksi muutaman viikon päästä saan ainakin arkisin muuta ajateltavaa kuin tämä sairaus, toisin sanoen töitä. Silti viiden tai kymmenen vuoden odotus tuntuu loputtomalta ja raskaalta. Vedän pääni peiton alle ja itken hiljaa, ettei Sauli kuule. On helpompaa olla hiljaa kuin puhua siitä, sairaudesta, tai kuolemasta. Sinä tiedät minut kaataa helppo hiljaisuus Ja surun silmänkantamattomuus.” (Mikko Kuustonen).
Toivon, että voisin uskoa Jumalaan ja rukoilla pelastusta. Mutta en pysty siihen. En oikeasti usko, että mitään pelastavaa Jumalaa on olemassa. Minun olemassaoloni, kuten muidenkin ihmisten, päättyy siihen, että minua ei ole. Sitä on vaikea käsittää omalla kohdalla, kuten Petri Tamminenkin kirjoittaa: “Jouduin jonkinlaiseen silmukkaan, jossa uskoin kaiken aikaa, melkein ymmärtäväni ja ihan kohta ymmärtäväni, vaikka en lainkaan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa että mitään minää ei ole olemassa.” Tamminen löytää itselleen lohtua menneestä: “Kun muistelee. Kun tulee mieleen joku hetki. Joku ensimmäinen parempi hetki.” Minä en ole vielä valmis siihen, vaikka epäilemättä niitä on ollut joskus, joitakin parempia hetkiä. Ehkä minulla on väärä asenne. Juuri nyt tuntuu enemmän siltä, että: “Syvissä vesissä unelmat kuolevat/ ja maailma on kuin Perkeleen syli murheen kielet mielet, haavat nuolevat/ ja maailma on kuin Perkeleen syli.” (Kotiteollisuus).
Illalla soitan siskolle ja kysyn, miten hänellä menee lasten kanssa kotikoulussa ja etätöissä. Lasten kanssa kotona sujuu kuulemma pääosin hyvin, mutta kaikki opettaja-siskon etäoppilaat eivät osaa opiskella itsenäisesti. Sitten puhumme isästä. Huoli isän selviytymisestä talousasioissa vaivaa meitä molempia. Tällä hetkellä emme kuitenkaan voi tehdä mitään. Asioiden järjestäminen edunvalvojan hoitoon vaatii lääkärikäynnin, eikä niitä ole nyt saatavilla epidemian vuoksi.
Kommentit
Lähetä kommentti