Kotiutus
En voi uskoa silmiäni aamulla - kello on jo puoli kahdeksan. Verenvuoto on lähestulkoon lakannut, mutta vuoto virtaa ohi katetrin edelleen. Syön ärtyneenä aamupalaa ja kiroan katetrien keksijät alimpaan helvettiin. Hoitaja ja lääkäri ovat sänkyni vieressä jo kello 8.15.
Tällä kertaa lääkäri on eri henkilö kuin edellisellä kerralla. Hän toteaa, että verenvuoto on hyvin vähäistä ja voin lähteä kotiin. Päivystysleikkausta ei tarvita, voin hyvin odottaa leikkausta 2,5 viikkoa kotona. Hän myös kehuu, että tämä on Suomen suurin munuaisleikkausten keskus ja leikkaus on heille rutiinia. Kysyn vielä, pitäisikö tavallisimmat etäispesäkkeiden kohteet, kuten luusto tai aivot kuvata. Lääkäri toteaa, että ei - mitään perusteluja hän ei kuitenkaan anna. Hän sanoo sen niin vakuuttavasti, että uskon häntä enkä kysele enää mitään. Joudun kysymään hoitajalta, että pitääkö minun mennä myös töihin vai odotanko leikkausta kotona.
Lähetän viestin Pauliinallekin ja kerron kotiuttamisaikeista. Hänellä on vapaapäivä ja hän sanoo tulevansa käymään, jos haluan. Minulla on vielä tunteja odottamista: Fysioterapeutin ja anestesiologin pitäisi tulla antamaan ohjeita ennen leikkausta. Kirjoitan Pauliinalle, että voitaisiin nähdä yläkerran kahvilassa. Odotellessani kävelen käytävillä. Inhoan sairaalan hajuja ja varsinkin siihen sekoittuvaa ruuan hajua. En koskaan voisi olla sairaalassa töissä. Olen hyvin iloinen, että niin monet hoitajat voivat. Nyt jos koskaan, arvostan heidän työtään. Kahvittelu Pauliinan kanssa tuntuu paikasta huolimatta normaalilta, keskustelunaihe ei. Kun tapasin Pauliinan edellisellä viikolla, en olisi millään uskonut, että tapaisimme seuraavan kerran sairaalassa. Sanon Pauliinallekin, että tuntuu uskomattomalta, että minulla on kasvain. Tunnen itseni niin terveeksi. Keskustelu kasvaimesta ja sen hoidosta tuntuu hyvältä. Saan voimaa siitä, kun selitän, mitä on tehty ja mitä tapahtuu 2,5 viikon päästä leikkauspäivänä.
Syön heti kahvin jälkeen lounasta. Ruoka on kamalaa. Haaveilen saavani rasvaisia lohkoperunoita kotona. Todellisuudessa lohkoperunat saavat odottaa, suola nostaa verenpainetta ja perunoiden kalium-pitoisuus ei sovi munuaissairaalle. Fysioterapeutti tulee jo yhden aikaan. Saan oppaan, joka kertoo leikkauksen jälkeisistä hengityksen ja liikkumisen ongelmista. En halua ajatellakaan niitä. On vaikea ajatella sitä, etten pystyisi nousemaan sängystä ilman apua. Tai yskimään kunnolla. Lupaan harjoitella nousemista. Sauli tulee ovesta. Hoitaja tulee ottamaan sydänfilmin. Saan luvan lähteä kotiin.
Kysyn hoitajalta, voinko tulla suoraan osastolle, jos verenvuoto alkaa uudelleen. Niin ei voi tehdä, koska osastolla ei ole koko ajan lääkäriä paikalla. Pitää mennä päivystykseen. Sauli kysyy, pitääkö leikkauksen jälkeen tehdä jotain erityistä, ettei jäljelle jäänyt munuainen joudu liian koville. Munuaispotilaan ruokavalio voi helpottaa tilannetta, sanoo hoitaja. Mutta ei mitään tiukkaa dieettiä, toipumiseenkin tarvitaan ravintoa. 28 kysymykseeni en saa vastausta. Kahden aikaan me lähdemme kotiin. Illalla on ihan normaali olo. Menen pienelle 25 minuutin kävelylenkille ja tunnen itseni terveeksi.
Tällä kertaa lääkäri on eri henkilö kuin edellisellä kerralla. Hän toteaa, että verenvuoto on hyvin vähäistä ja voin lähteä kotiin. Päivystysleikkausta ei tarvita, voin hyvin odottaa leikkausta 2,5 viikkoa kotona. Hän myös kehuu, että tämä on Suomen suurin munuaisleikkausten keskus ja leikkaus on heille rutiinia. Kysyn vielä, pitäisikö tavallisimmat etäispesäkkeiden kohteet, kuten luusto tai aivot kuvata. Lääkäri toteaa, että ei - mitään perusteluja hän ei kuitenkaan anna. Hän sanoo sen niin vakuuttavasti, että uskon häntä enkä kysele enää mitään. Joudun kysymään hoitajalta, että pitääkö minun mennä myös töihin vai odotanko leikkausta kotona.
Viisitoista minuuttia myöhemmin lääkäri käy kertomassa, että leikkaus on 2,5 viikon kuluttua ja hän itse leikkaa. Leikkaus ei ole tähystysleikkaus vaan tavallinen avoleikkaus. Joudun siis odottamaan 2,5 viikkoa, eli 16 päivää, joka on 384 tuntia, 23040 pitkää minuuttia. Yritän vetää henkeä, mutta en pysty. Pelkään niin, että henki salpautuu. Pelkään kipua. Ja virtsaumpea. Ja yksin olemista, kun Sauli on töissä. Pelkään, että verenvuoto johtaa pyörtymiseen tai vielä pahempaa, kuiviin vuotamiseen. Tekisi mieli sanoa sairaalan viereisen sängyn mummolle ja kertoa, että paha ei ole tuolla ulkona, se on oman ruumiin sisällä. Laulan äänettömästi Armoa: Minut ympäröin tyhjyydellä/ Jotta voisin nähdä/ Jotta oppisin itse mitä tunnen/ Ja tietäisin sen./ Nyt on mentävä yksin/ Kulkee pitää ilman varjoo./ Osan jäätävä taakse/ Jotta toinen voi loppuun löytää./ Tätä hetkeä kartoi./ Tätä väistin/ Tätä niin pelkäsin./ Sen on tultava loppuun./ Nyt on aika/ Viimeiseen tiimaan.
Pyydän lääkäriä kirjoittamaan sairauslomatodistuksen. Todistus lojuu sängylläni, kun tulen suihkusta. Siihen on merkitty 6,5 viikkoa sairaslomaa. En ole koskaan ollut edes viikkoa sairaslomalla. Mietin lääkärin sanoja. Hän vaikutti niin osaavalta ja asiantuntevalta, että alan tuntea oloni paremmaksi. Pelko verenvuodon alkamisesta pelottaa kuitenkin vähän. Lähetän Saulille viestin, että pääsen tai joudun kotiin myöhään iltapäivällä. Kysymyksiini en ole vielä saanut vastausta.
Lähetän viestin Pauliinallekin ja kerron kotiuttamisaikeista. Hänellä on vapaapäivä ja hän sanoo tulevansa käymään, jos haluan. Minulla on vielä tunteja odottamista: Fysioterapeutin ja anestesiologin pitäisi tulla antamaan ohjeita ennen leikkausta. Kirjoitan Pauliinalle, että voitaisiin nähdä yläkerran kahvilassa. Odotellessani kävelen käytävillä. Inhoan sairaalan hajuja ja varsinkin siihen sekoittuvaa ruuan hajua. En koskaan voisi olla sairaalassa töissä. Olen hyvin iloinen, että niin monet hoitajat voivat. Nyt jos koskaan, arvostan heidän työtään. Kahvittelu Pauliinan kanssa tuntuu paikasta huolimatta normaalilta, keskustelunaihe ei. Kun tapasin Pauliinan edellisellä viikolla, en olisi millään uskonut, että tapaisimme seuraavan kerran sairaalassa. Sanon Pauliinallekin, että tuntuu uskomattomalta, että minulla on kasvain. Tunnen itseni niin terveeksi. Keskustelu kasvaimesta ja sen hoidosta tuntuu hyvältä. Saan voimaa siitä, kun selitän, mitä on tehty ja mitä tapahtuu 2,5 viikon päästä leikkauspäivänä.
Syön heti kahvin jälkeen lounasta. Ruoka on kamalaa. Haaveilen saavani rasvaisia lohkoperunoita kotona. Todellisuudessa lohkoperunat saavat odottaa, suola nostaa verenpainetta ja perunoiden kalium-pitoisuus ei sovi munuaissairaalle. Fysioterapeutti tulee jo yhden aikaan. Saan oppaan, joka kertoo leikkauksen jälkeisistä hengityksen ja liikkumisen ongelmista. En halua ajatellakaan niitä. On vaikea ajatella sitä, etten pystyisi nousemaan sängystä ilman apua. Tai yskimään kunnolla. Lupaan harjoitella nousemista. Sauli tulee ovesta. Hoitaja tulee ottamaan sydänfilmin. Saan luvan lähteä kotiin.
Kysyn hoitajalta, voinko tulla suoraan osastolle, jos verenvuoto alkaa uudelleen. Niin ei voi tehdä, koska osastolla ei ole koko ajan lääkäriä paikalla. Pitää mennä päivystykseen. Sauli kysyy, pitääkö leikkauksen jälkeen tehdä jotain erityistä, ettei jäljelle jäänyt munuainen joudu liian koville. Munuaispotilaan ruokavalio voi helpottaa tilannetta, sanoo hoitaja. Mutta ei mitään tiukkaa dieettiä, toipumiseenkin tarvitaan ravintoa. 28 kysymykseeni en saa vastausta. Kahden aikaan me lähdemme kotiin. Illalla on ihan normaali olo. Menen pienelle 25 minuutin kävelylenkille ja tunnen itseni terveeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti