Liskojen päivä

On Saulin talviloman ensimmäinen aamu. Oman lomani, ensimmäisen palkallisen talvilomani, siirrän johonkin tulevaisuuteen. Olen tyytyväinen, kun ei tarvitse olla yksin. Jännitän koko ajan, tuleeko verta, nouseeko verenpaine.

Isä soittaa laskuistaan. Olen hoitanut niitä jo melkein vuoden. Hän haluaa, että lasku maksetaan heti. Sanon että eläke tulee vasta huomenna, nyt ei ole rahaa. Hän ei kuuntele. Tunnen, kuinka kiukku nousee vatsanpohjasta. Alan kirjoittaa isälle viestiä ja verenpaine kohisee korvissa. Miten tämä voi olla näin vaikea asia, mietin. Miksi nyt pitää tulla joku konflikti. En jaksa, en halua. Pyydän siskolta apua. Hän lupaa selvittää asiat.

Odotan, katson televisiota ja odotan. Vielä 9 päivää jäljellä. Näen mielessäni, kun kasvain pullistuu, rikkoo munuaiskapselin ja valuu joka puolelle. Pelkään, että lääkärin arvio tilanteesta ja sen kiireellisyydestä on väärä. En halua edes katsoa vatsaani, inhoan sitä. Tuntuu kuin sisälläni olisi jonkin liskon lonkeromainen raaja. Voin pahoin, kun ajattelenkin sitä. Painaudun kiinni Sauliin, halaan ja suutelen monta kertaa. Haluan olla lähellä, kun vielä voin ja saan. Samalla pelkään, että Sauli jättää minut, kun roikun hänessä kuin pelastusrenkaassa. Tiedän, että hän inhoaa sellaista. Mutta en pysty olemaan vahva ja itsenäinen, en juuri nyt. Tarvitsen toista ihmistä enemmän kuin koskaan. Minulla on väärä asenne. Siksi sanon ääneen: menkää nyt sen pojan kanssa jonnekin tekemään jotain, vaikka uimahalliin. Teillä on nyt loma, ei täällä kannata nyhjätä.

Turrutan tunteeni tuijottamalla televisiota koko päivän ja illan. Onneksi digiboksissa riittää tallenteita. Illalla käperryn Saulin kainaloon ja itken salaa. Tulee mieleen Tuomas Anhavan haiku: “Miten mieletön voi olla ihmissydän, että silloinkin kun olemme yhdessä, on ikävä sinua”.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pohjasuru

En enää jaksa odottaa

Silti onnellinen